maanantai 18. joulukuuta 2017

Elisa Kaldvee: Fiin tyttäret - Exsiccata

En ole lukenut juuri ollenkaan fantasiaa, joten en ehkä ole oikea henkilö kertomaan tästä kirjasta tai ainakaan en osaa verrata tätä lukuelämystä muuhun fantasiakirjallisuuteen. Voin siis vain kertoa, millainen elämys tämä Elisa Kaldveen romaani oli itselleni.

Kirja ilmestyi kuluneena syksynä ja on sukupolvien läpi kulkevan tarinan ensimmäinen osa. Sisarukset Picabo ja Stella asuvat veljensä ja vanhempiensa kanssa heidän esiäidilleen lahjoitetussa linnassa, Villa Tigliossa. Heidän lapsuutensa on onnellista aikaa; idylli on täydellinen. "Meidän perheemme oli kepeä ja hilpeä. Kunnes minä täytin viisi", Picabo kertoo.

Idyllin murskaa ensin isoveljen katoaminen, jota pikkutytöt eivät ymmärrä, mutta vanhemmat tietävät syyn. Sitten tapahtuu vielä suurempi tragedia, joka muuttaa Picabon elämän suunnan täysin. Suruunsa hautautunut isä sulkee Picabon kuin perhosen lasikupuun tai laululinnun häkkiin suojellakseen häntä vaaralliselta maailmalta. Tyttö kadottaa myös peilikuvansa, ja kadoksissa ovat myös äidin medaljonki ja Picabon helmiristiin kuuluva salaperäinen helmi, joka antaisi kantajalleen kyvyn nähdä. On olemassa myös kauan sitten lausuttu kirous...

Sukulinnassa Picabo varttuu tytöstä naiseksi seuranaan kirjansa, joista hän oppii lukemattomia kasveja, jotka auttavat eri asioihin. Mielessään hän kantaa haavetta lähteä maailmaa tutkimaan. Hän saa kokea myös ystävyyttä, ja naisen herättyä sisällään Picabo huomaa rakastuneensa...

Kuten sanottu, en yleensä lue fantasiaa. Mutta kirja yllätti minut! Se tempasi minut niin täysillä salaperäisiin maailmoihinsa, että oli pakko lukea se loppuun yötä myöten, mitä en usein tee. Kaldvee osaa kirjoittaa jännittävästi ja mukaansatempaavasti. Kieli on monin paikoin kaunista ja runollista, mikä lisää tarinan lumousta. Toki oli joitain sellaisia kovin arkisia sanoja, jotka tämän kauneuden keskellä hiukan särähtivät korvaani, kuten "kolttu" ja "koikkelehtia" - mutta niitä ei ollut paljon. (Eivätkä ne ehkä kaikkien korvaan särähdä?)

Juuri vähän aikaa sitten muistaakseni kirjoitin siitä, että minua usein pitkästyttävät kirjat, jotka alkavat päähenkilön lapsuudesta. Usein ne lapsuustarinat kerrotaan ainakin minun makuuni jotenkin ikävystyttävästi. Mutta tässäkin asiassa Kaldvee yllättää! Nautin tuosta Picabon ja Stellan lapsuuden kuvauksesta: sitäkin kuvaa parhaiten sana lumoava. Kaldvee osaa kirjassaan kuvata niin elävästi lapsuuden pieniä iloja ja sitä, miten lapselle kaikki on ihmeellistä, jännittävää ja täynnä taikaa.

Nyt bloggaajalta taisivat sanat loppua, koska olen vielä vähän unenpöpperössä valvottuani yöllä tämän kirjan kanssa :) Mutta jos tähän mennessä kertomani kuulostaa vähänkään kiinnostavalta, tämä Elisa Kaldveen romaani on ehdottomasti lukemisen arvoinen!

Lämmin kiitos kirjailijalle arvostelukappaleesta!

"Kyynelet ovat helmiä, jotka lepäävät lumikellojen lehdillä. Niiden himmeältä pinnalta voi peilata itseään, jos on hukannut peilikuvansa."

Marketiimi 2017, 304 sivua
Kansi Satu Prusti Nelson

tiistai 12. joulukuuta 2017

Anu Rohima Mylläri: Adoptoitu

Tämä kirjastossa monesti näkemäni kirja alkoi kiinnostaa minua syksyllä, kun luin Satu Prusti Nelsonin romaanin Aurinkoon puettu aika. Siinähän Meksikosta Suomeen adoptoitu Soledad lähtee parikymppisenä Meksikoon etsimään itseään. Minua alkoi kiinnostaa tietää, millaista on oikeasti olla adoptiolapsi, ja siitähän Anu Rohima Mylläri juuri kertoo tässä kirjassaan erittäin omakohtaisesti.

Hänet adoptoitiin Bangladeshista Suomeen kaksivuotiaana, jolloin Suomessa ei vielä ollut paljoakaan kansainvälisiä adoptioita eikä kovin kansainvälistä muutenkaan, ei varsinkaan Etelä-Pohjanmaalla, josta tuli hänen kotinsa. Tullessaan hän puhui bengalin kieltä, mutta se vaihtui pian eteläpohjalaiseen murteeseen.

Anu Rohima Myllärin vanhemmat olivat pienviljelijöitä, ja hänellä on idyllisiä lapsuusmuistoja kotitilaltaan, maatilan töistä ja muista touhuista. Minullekin ne eteläpohjalaisen maanviljelijän tyttärenä olivat tuttuja; varsinkin muistelen nostalgisesti kesäisiä heinätöitä, joihin lapsikin sai omalla tavallaan osallistua, ja ihania evästaukoja.

Idylli loppui kuitenkin lyhyeen, kun paljon sairastellut äiti kuoli tyttären ollessa kahdeksanvuotias, ja sitten sairasteli vuorostaan isä, joka myös kuoli Anun täytettyä juuri 18 vuotta. Tämä olisi rankkaa kenelle tahansa, mutta vielä enemmän adoptiolapselle, joka on jo pienenä kokenut hylkäämisen. Nyt lapsuus ja nuoruus meni siinä, että hän joutui liian aikaisin olemaan vahvempi kuin olikaan ja joutui kokemaan uudestaan vanhempiensa menettämisen. Ensimmäinen hylkääminen hänelle oli tosin tapahtunut jo vauvana, joten hän ei sitä muista, mutta kyllä tuollainen jää ihmiseen tunnetasolla vaikuttamaan.

Myös naiseus oli häneltä pitkään hukassa, kun hän sitten kasvoi suurimman osan ajasta yksinhuoltajaisän kanssa kahdestaan. Hän ei juuri ymmärtänyt naisten jutuista ja naisen sielunelämästä, ja hänen oli helpompi olla tekemisissä poikien ja miesten kanssa.

Osa lapsuuden idylliä oli sekin, että pienenä adoptiolasta pidetään söpönä ja häntä halaillaan ja ihastellaan. Mutta kun hän kasvaa, hänet aletaankin kokea uhkana. Mylläri koki ihonväristään johtuvaa koulukiusaamista sekä ala- että yläasteella - eikä vain oppilaitten, vaan opettajienkin taholta. Eräänkin opettajan tosi törkeä kommentti löytyy tästä kirjasta.

Rasismi on sitten ollut jatkuva kokemus Myllärin elämässä. Jos hän kyseli puhelimitse vuokra-asuntoa tai työpaikkaa sujuvalla suomen kielellään ja Anu Mylläri -nimellään, hänet kutsuttiin ilomielin asuntoa katsomaan ja työhaastatteluun, mutta paikan päällä asunto ei äkkiä "ollutkaan vapaana" eikä häntä olisi haluttukaan palkata töihin. Ihonväri oli ongelma.

Kirjassa kerrotaan monia niin törkeitä ja järkyttäviä kokemuksia rasismista, että tunsin lukiessani suurta häpeää suomalaisuudestani ja valkoisuudestani. On väärin, että ihminen joutuu kokemaan häpeää erilaisen ihonvärinsä takia.

Yllätyksekseen Mylläri ei päässyt helpolla edes "rotujen sulatusuunissa" USA:ssa, jossa hän oli kaksi kertaa au pairina. Olisi luullut, että siellä sulautuu joukkoon, mutta siellä hän törmäsi luokkayhteiskuntaan, jossa värilliset ja mustat olivat alempaa  kastia ja tekivät ns. likaiset työt.

Rankkojen elämänkokemustensa jälkeen Anu Rohima Myllärin todettiin kärsineen masennuksesta jo lapsesta asti. Jouduttuaan aina olemaan niin "vahva" hänelle oli helpotus päästä terapiaan puhumaan vihdoin kaikesta. Hän on joutunut taistelemaan häpeän kanssa ja tekemään töitä itsetuntonsa ja identiteettinsä eteen.

Kirja herättelee kysymyksiä siitä, onko suomalaisuus vain geeneissä, valkoisessa ihossa ja verenperinnössä. Vaikka Anu Rohima Myllärillä ei ole näitä, hän on niin suomalainen kuin olla voi. Hän ei muista Bangladeshista mitään, hän on kasvanut Suomessa suomalaisen perheen, suvun ja ystävien keskellä ja omaksunut kielen ja kulttuurin niin kuin kuka tahansa muukin suomalainen. Tavatessaan bangladeshilaisia hän ei ymmärrä heidän tavoistaan ja kulttuuristaan mitään. Onpa hän käynyt jopa Suomen armeijan, mistä olikin mielenkiintoista lukea: millaista oli olla naisena armeijassa? Siellä häntä ei onneksi kiusattu.

Mylläri pohtii kirjassa asioita, jotka adoptiovanhemmiksi haluavien olisi hyvä tietää ja ottaa huomioon. Hänestä on hyvä, että adoptioprosessi on niin pitkä ja tiukka. Siinä vanhemmiksi aikovat ehtivät kasvaa vanhemmuuteen ja siihen sopimattomat karsiutuvat pois. Traumaattisen taustansa takia adoptiolapsille on erityisen tärkeää saada mahdollisimman hyvät vanhemmat - vaikka täydellisyyteen heidänkään ei tarvitse pyrkiä. Negatiivisetkin tunteet kuuluvat myös adoptioperheisiin siinä missä muihinkin perheisiin.

Yksi asia, joka adoptiovanhemman on tärkeää tajuta, samoin kuin kenen tahansa vanhemman, on ettei lasta saa hankkia "tekemään minut onnelliseksi". Se on liian rankka painolasti lapsen pienille harteille. Lapsen pitäisi myös saada olla lapsi, mitä Mylläri ei epäonnekseen saanut olla vanhempien sairauksien ja kuolemien takia.

Adoptiovanhemmille voi olla myös shokki, ettei kovia kokenut lapsi uskalla kiintyä kuin yhteen vanhempaan, kuten Myllärillekin kävi. Sen "hylätyn" vanhemman pitäisi osata käsitellä asia, ja kun lapsi kokee olonsa turvalliseksi, hän voi myöhemmin kiintyä toiseenkin vanhempaansa.

Tuli nyt kirjoitettua enemmän näistä vanhemmuusasioista, vaikka kirjassa kohdattu rasismi kyllä järkytti minua syvästi. Kannattaa ehdottomasti lukea tämä kirja, että näkee, mitä kaikkea meidän keskellämme elävät ulkonäöltään erilaiset ihmiset joutuvat kokemaan. Pidetään huoli, ettemme me ole niitä, jotka aiheuttavat sellaista heille! Olen kyllä huomannut, että me lukevat ihmiset olemmekin yleensä avarakatseisempia.

Myös jos on joutunut lapsena yrittämään olla vahva ja kantamaan liian isoja taakkoja tai on tullut koulukiusatuksi tai jäänyt orvoksi, tästä kirjasta voi saada vertaistukea, vaikka ei itse olisikaan adoptiolapsi.

Koen, että tämä kirjoitukseni jäi kovin vajaaksi ja puutteelliseksi, mutta edelleen: lukekaa tämä kirja!! Sieltä se kaikki löytyy. Näistä asioista jokaisen olisi hyvä tietää.

"Toisinaan minut esitellään kohteliaasti, mutta monet pitävät tärkeänä pientä lisäselvitystä.
  'Niin, Anuhan on siis adoptoitu.'
  'Niin, ottivat lapsen ulkomailta, kun eivät omaakaan saaneet.'
  'Tässä on Anu, adoptoitu.'
  Ihmisten suhtautuminen saa minut kokemaan, että adoptoituna oleminen on ammattini. Pidän tahdittomana tapaa, jolla minut määritellään lähtökohtieni kautta. Se on minusta sama, jos hyvä suomalainen ystäväni esiteltäisiin esimerkiksi kertomalla: 'Tässä on Maija. Hän on viettänyt ensimmäiset kuukaudet keskoskaapissa. Siksi hieman alikehittyneet raajat.'"

Otava 2006, 222 sivua

sunnuntai 10. joulukuuta 2017

Einar Már Gudmundsson: Kaikkeuden enkelit

Eipä kestänyt kuin 20 vuotta ennen kuin uskalsin lukea tämän romaanin, joka kiinnosti minua jo ilmestyessään, mutta samalla myös pelotti. Ehkä pelkäsin kuitenkin turhaan, sillä kirja ei ainakaan nyt ahdistanut minua ollenkaan. No, en tietysti voi olla varma, olisiko se kuitenkin ahdistanut minua silloin nuorena, kun olin itsekin aika rikki, tosin en skitsofrenian takia, kuten tämän kirjan päähenkilö, vaan muista syistä.

Gudmundsson on omistanut tämän romaaninsa veljelleen Pálmille, joka syntyi samana vuonna kuin tarinan päähenkilö, ja myös kuoli suunnilleen samanikäisenä, nelikymppisenä. Tästä ehkä puhuttiinkin silloin aikoinaan; lieneekö velikin sairastanut skitsofreniaa ja tehnyt itsemurhan? Googlaamalla löytyisi ehkä tietoa...

Romaanin päähenkilö Paul kertoo kirjassa elämäkertaansa. Alkuosassa hän kertoo pitkään lapsuudestaan ja nuoruudestaan, kavereistaan ja heidän yhteisistä touhuistaan. Minussa on varmaan jotain vikaa, kun koen tuollaiset lapsuudesta alkavat elämäntarinat jotenkin pitkästyttäviksi. En tiedä miten muut mahtavat kokea?!

Kirjan toiset noin sata sivua kertovat sitten enemmän Paulin aikuisiästä, joka kuluu skitsofreniaa sairastaen. Jo kirjan alusta ja takakannesta selviää, että hän tulee kuolemaan lopussa, ja senhän arvaa, mikä on psyykkisesti sairaitten yleisin kuolinsyy... ainakin melko varmasti...

Tässä toisessa osassa Paul kertoo sekä itsestään että muista Kleppurin eli psykiatrisen sairaalan potilaista. Kaikkine harhoineen he ovat herkkiä ja kauniita sieluja, särkyneitä enkeleitä. Kaikkeuden enkeleitä, kuten kirja heitä nimittää. Kohtalo on ollut ja on heille julma, eivätkä kaikki jaksa jatkaa elämää.

Kuitenkin, vaikka heidän elämänsä on rankkaa, on siinä omat pienet ilonsakin. Kirjailija kuvaa henkilöitään lämmöllä, ja onpa tarinassa pieniä huumorin pilkahduksiakin ja siellä täällä ihanan runollisia kohtia. Tämä kaikki tekee kirjasta kuitenkin kauniin lukuelämyksen. Mutta toki myönnän, että tällainen kirja voi jollekin lukijalle olla ahdistavakin kokemus, esimerkiksi jos joku läheinen on tehnyt itsemurhan tai yrittänyt sitä. Tai jos skitsofrenia tuntuu syystä tai toisesta ahdistavalta. Tosin minusta Gudmundsson kuvaa skitsofreniaa jotenkin kauniisti ja herkästi. Eikä hän minusta juuri edes avaa lukijalle sitä ahdistusta, joka lopulta johtaa Paulin kuolemaan. Paul vain kuolee...

Niitä psykiatristen potilaiden elämän pieniä iloja ja tempauksia kuvaa esimerkiksi tapaus, jossa kaverukset saavat luvan lähteä sairaalasta kaupungille hautajaisiin. Mutta eiväthän he sinne mene, vaan kalliiseen ravintolaan, jossa syövät mahansa täyteen herkkuja, joihin heillä ei tietenkään ole varaa. Kahvit ja konjakit päälle ja ilo irti elämästä! Miten lasku sitten "maksetaan" ja miten poliisiakin naurattaa kyyditessään heitä sairaalaan on hilpeää luettavaa.

Kirjan kauniista kielestä voisin ottaa montakin esimerkkiä. Tässä yksi sellainen:

"Silloin syysillat olivat hiljaisia. Jalkakäytävät vastasivat askeliini. Muistan sadepisarat puunlehdillä, kuinka ne loistivat kuin kattokruunut. Hänen silmänsä välkkyivät sielussani jalokivien lailla.
  Sitten me makasimme ja liekehdimme kuten vuorten sisukset. Kun sielumme kuohuivat, heikko järistys kulki kaupungin halki."

Psyykkisestä sairaudesta ja sairaiden osasta yhteiskunnassa kirja kertoo viiltävästi pienissä ohimenevissä maininnoissa, kuten:

"Hänen ympärilleen muodostui näkyvä tyhjiö, ja usein hän iloitsikin eniten siitä hetkestä, jolloin poliisi korjasi hänet talteen ja kyyditti Kleppuriin. Siellä hänellä meni usein paremminkin kuin ulkona kylmyydessä, jota yhteiskunnaksi kutsutaan."

Gudmundssonilla tuntuukin olevan runoilijan kyky sanoa muutamalla sanalla paljon, mitä aina ihailen, kun sellaisia kirjoja tulee vastaan. En tiedä, onko hän kirjoittanut runoja, mutta runoilijaksikin hän mielestäni sopisi kauniin kielensä takia.

Sen tiedän, että häneltä on ilmestynyt suomeksi muitakin kirjoja. Niihin aionkin nyt tutustua! Jos joku on lukenut Gudmundssonin muita teoksia, olisikin kiva kuulla, mitä olette niistä pitäneet.

Like 1995, 203 sivua
Suomentanut Tuula Tuuva
Kirjan hienon ulkoasun tekijää en löytänyt, en sitten tiedä olisiko se peittynyt kirjaston takakanteen liimaaman lapun taakse vai olisiko sitä ollut sielläkään...

tiistai 5. joulukuuta 2017

Ossi Nyman: Röyhkeys

Työtön, joka ei halua tehdä töitä ja vielä kehtaa sanoa sen ääneen! Tästähän julkisuudessa on keskusteltu tämän kirjan kohdalla. Toisista kirjablogeista taas olin lukenut, että kertoo kirja paljosta muustakin kuin työttömyydestä - ja niin kertoikin. Myös sitä on mietitty, minkä verran kirjailija tässä kertoo itsestään ja mikä taas on fiktion osuus. Sen, että kirjassa kyllä on vähintään osittain myös fiktiota, huomasi kyllä joistain kohdista selvästi.

Kirja on jaettu kolmeen osaan. Ensimmäisessä minäkertoja on Turussa menossa idolinsa Bruce Springsteenin konserttiin. Toisessa osassa ollaan TE-toimiston työttömille järjestämällä uraohjauskurssilla Tampereella, kolmannessa puolestaan kirjoittajakoulussa Helsingissä kaksi vuotta myöhemmin.

Turun osio tuntui minusta vähän pitkästyttävältä haahuilulta, jossa kerrottiin yksi päivä aamusta iltaan hyvin pikkutarkasti: hampaiden pesu, bussimatka konserttipaikalle, vessakäynnit, jonottaminen konserttipaikalla... ja lopulta lyhyehkösti itse konsertti. Kaiken tämän lomassa on siellä täällä päähenkilön teräviä huomioita muista ihmisistä, työttömyydestä, työstä ja elämästä.

Springsteeniin liittyen paradoksaalista on, että työtön, vieläpä työtä välttelevä päähenkilö fanittaa häntä, joka laulaa paljon työstä. Toisaalta kirjailijaksi haluavalla fanilla ja Springsteenillä on jotain yhteistä. Päähenkilö käy mielessään kuvitteellisen keskustelun Brucen kanssa:

"Kysyin vielä, että tunsiko hän syyllisyyttä siitä, ettei hän ollut koskaan tehnyt oikeita töitä, vaan oli kieltäytynyt töistä nuoresta saakka ja suostunut tienaamaan ainoastaan soittamalla, ikään kuin hän ajattelisi olevansa liian hyvä tekemään tavallisia töitä. Hänhän kuitenkin lauloi melkeinpä pelkästään työtätekevistä ihmisistä ja arjen sankaruudesta. Silloin Bruce laski katsettaan vieläkin alemmaksi ja nyökytteli hitaasti päätään. Hän oli pitkään hiljaa. Yeah, hän sanoi viimein, there's a conflict."

Uraohjauskurssi oli kirjassa juuri sitä, mitä itsekin olen työttömänä ollessani kokenut. En jaksa edes kommentoida sitä tässä. Ymmärrän uskomattoman hyvin päähenkilön tuntemuksia, kun hän myöhemmin toteaa, että joutui kahdeksan vuotta sanomaan itseään työttömäksi, mutta nyt saa sanoa, että opiskelen kirjoittajakoulussa. Vaikka tuloina hänellä oli silloinkin työttömyyskorvaus, onhan se nyt ihmisen itsetunnolle aivan eri asia saada sanoa, että on opiskelija (vieläpä kirjoittamisen opiskelija!) kuin sanoa, että on työtön.

Kirjassa onkin paljon purevan osuvia kommentteja sekä työttömistä että työssä käyvistä - ja tietysti tästä systeemistä, työhullusta yhteiskunnasta, jossa ihmistä ei pidetä minään, jos hän ei ole töissä, oli syy siihen sitten työn vältteleminen, sairaus tai jokin muu asia. Ihmisen identiteetin ei kuitenkaan ole pakko perustua työhön. Jos tekee työtä, josta nauttii, silloin asia on varmasti ok. Mutta muuten elämässä on paljon muutakin, mihin identiteettinsä voi perustaa. Eikä varsinkaan ihmisarvo saa koskaan perustua työhön, sosiaaliseen asemaan tai tulojen suuruuteen! Me kaikki ihmiset olemme yhtä arvokkaita!

Nautinkin kirjan viimeisestä osasta, jossa päähenkilö pääsi tekemään sitä, mitä halusi. Hän sai opiskella kirjoittamista ja hioa romaaniaan. Eikä sillä ollut väliä, että yhteiskunnan silmissä hän oli edelleen "työtön".

Muuten, jo ennen tämän romaanin lukemista muistelin Vincent van Goghin elämästä lukemaani kirjaa "Vincent van Gogh - Hän rakasti elämää". Sen mukaan Vincent oli muistaakseni aika paljon veljensä elätettävänä; eihän hänen taulujaan varmaan paljoa myyty hänen elinaikanaan. Varmasti moni muukin taiteilija on jo menneisyydessä elänyt jonkun muun varoilla. Nyt tämän kirjan henkilö (ja ehkä Ossi Nyman?) on vain elänyt yhteiskunnan varoilla. Sama asia, mutta vain vähän modernimpi versio siitä! En ota kantaa, mutta toteanpa vain tämän.

Kirja siis kuitenkin kertoo paljosta muustakin kuin työttömyydestä. Ironiaa Nyman käyttää aiemminkin, mutta kirjan viimeisessä osassa hän yltyy suorastaan irrottelemaan. Tästä en muista lukeneeni muista blogeista, mutta ehkä en edes ole lukenut kaikkien blogien arvioita. Vauhdin kiihtyessä loppua kohti ainakin minua nauratti yhä useammin.

Tässä muutama samalta aukeamalta koottu esimerkki: "Selvin päin en olisi humalassa auton rattiin lähtenyt, se selitti." "Ne (naiset) olivat niin persoonallisen näköisiä, ettei niitä erottanut toisistaan." "Lahdenmäki oli hyvin säilynyt. Se oli vältellyt töiden lisäksi myös elämää."

Ja loppuun vielä kohta, joka myös nauratti tällaista kirjabloggaajaa, joka on juntti, kun ei ole opiskellut kirjallisuustiedettä eikä siis osaa kirjoittaa tarpeeksi henkeviä arvioita kirjoista:

"Kaikki opettajat olivat opiskelleet monta vuotta kirjallisuustiedettä ja he puhuivat kirjallisuudesta ja kirjoittamisesta sellaisilla sanoilla ja käsitteillä, että minun oli heitä vaikea ymmärtää. Olin ajatellut ennen kirjoittajakouluun menoa, että kirjoittaminen ja taiteen tekeminen olisi vapaata, ja saisi tehdä mitä mieleen tuli, mutta koulussa oli alkanut tuntua, että kirjoittaminen oli samalla tavalla virallista työtä kuin siivoaminen ja tiskaaminen, joita varten piti opiskella monta vuotta ja hankkia hygieniapassi."

Kiitos, Ossi Nyman! Tämä lohduttaa tällaista "keittiöpsykologin" elämänkokemuksella kirjablogia pitävää ihmistä, joka on "vain" harrastanut lukemista, vaikkakin kyllä jo 40 vuotta (eli viisivuotiaasta asti). Mutta pelkältä harrastuspohjalta kirjoista ei kai voi ymmärtää mitään?

Kiitos, Ossi Nyman, myös tästä koko kirjasta! Se oli terapiaa tälle myös työttömänä olleelle lukijalle, vaikka omia kokemuksiani en lähde tässä avaamaan. Eikä se ollut pelkkää terapiaa, vaan oikeasti hyvä, terävä ja tarpeellinen kirja, kielellisiä ansioita unohtamatta. Kannattaa siis jatkaa kirjailijan uralla!

Lopuksi vielä lämmin kiitos myös kustantajalle arvostelukappaleesta!

Kustannusosakeyhtiö Teos 2017, 189 sivua
Kansi: Sanna-Reeta Meilahti

tiistai 28. marraskuuta 2017

Gabriel García Márquez: Rojumyrsky

Aikaisemmin en ollut lukenut García Márquezilta kuin yhden tositapahtumista kertovan kirjan, Noticia de un secuestro (joka on olemassa myös suomeksi nimellä Uutinen ihmisryöstöstä). Välttelin nimittäin maagista realismia, koska en ollut varma pitäisinkö siitä. Muutenhan kyllä luin nuorena paljon latinalaisamerikkalaista kirjallisuutta.

Nyt uskaltauduin kokeilemaan tätä García Márquezin esikoisteosta, joka oli sopivan ohut, että sen voisi saada luettua, piti siitä tai ei. Lukiessani huomasin kuitenkin, että olenhan minä lukenut maagista realismia ennenkin, nimittäin ainakin Jorge Amado tuli tästä tekstistä mieleen, ja Googlessakin (tai siis ainakin Wikipediassa...) kerrottiin hänen edustavan kyseistä suuntausta. Luultavasti myös muutamat muut lukemani kirjailijat ovat sittenkin edustaneet juuri tätä samaa tyylilajia.

García Márquez oli 22-vuotias aloittaessaan tätä esikoisteostaan, jonka tapahtumat sijoittuvat siihen samaan kuvitteelliseen viidakon keskellä torkkuvaan Macondon kylään, jonka nimen olen kuullut mainittavan myös Sadan vuoden yksinäisyydestä puhuttaessa.

Macondon kylään on tullut "rojumyrsky"banaaniyhtiön tullessa ja samaisen yhtiön lähtiessä on myrskykin poistunut kyläpahasesta ja jättänyt sen hiljalleen rappeutumaan. Kylässä on ollut kummallinen ja salaperäinen lääkäri, joka ei koskaan kertonut taustastaan ja joka vetäytyi lopulta vuosiksi taloonsa tulematta sieltä enää ihmisten ilmoille. Kun hän sitten hirttää itsensä, häntä pitkään kotonaan majoittanut eversti, tämän tytär ja tyttärenpoika menevät suljettuun taloon viettämään hänen hautajaisiaan.

Kyläläiset ovat vihanneet lääkäriä ja odottaneet hänen kuolemaansa. Nyt kun hän on vihdoin kuollut, kukaan muu ei tule hautajaisiin. Näiden kolmen hautajaisvieraan kautta kerrotaan tarinaa lääkärin ja koko kylän monista kummallisuuksista. Jokainen kertoo omasta näkökulmastaan, poika vähiten, koska hän on lapsi eikä ymmärrä tilanteesta paljoakaan. Hän ei edes tiedä, miksi äiti otti hänet mukaansa tänne hirttäytyneen miehen hautajaisiin.

Isoisä ja äiti muistelevat menneitä vuosia Macondossa, ja näistä heidän muistoistaan punoutuu kirjan juoni, kuva tuosta salaperäisestä kylästä. Pala palalta arvoituksia keritään auki, mutta tilalle tulee uusia. Onhan kyseessä maaginen realismi, jossa kaikki on mahdollista! Joihinkin henkilöihin liittyvät arvoitukset myös jäävät avoimiksi; niitä ei paljasteta. Lukijan mielikuvitukselle jää tilaa...

Rojumyrsky oli siinä mielessä nimensä mukainen, että se veti minut pyörteeseensä myrskyn lailla. Varsinkin kirjan alussa pysähdyin vain ihailemaan ja ihmettelemään sen taiturimaista kieltä, joka oli väkevää, värikylläistä ja elävää. Tästä suuri kunnia kuuluu myös kirjan suomentaneelle Pentti Saaritsalle. Hänellä on ollut sana hallussa!

Aivan selvästi myös kirjoittajalla itsellään on sana hallussa, mutta jos minä nyt suomalaisena lukisin tämän kirjan espanjaksi, en varmasti tavoittaisi vivahteiden rikkautta samalla tavalla kuin omalla äidinkielellä luetusta kirjasta. Joka tapauksessa García Márquez on ollut lahjakas kirjoittaja jo nuorena.

Lopulta onkin sanottava, että juuri kielestä pidin eniten. Kylläkin myös osa kirjan maagisimmista kohdista oli juuri sitä - ne olivat maagisia. Jokin tuossa kaikessa hulluudessa ja outoudessa kiehtoi.

Kuitenkin täytyy todeta, että pienessä kyläyhteisössä kasvaneena ja sen huonoimmat puolet nähneenä minua ahdistavat tällaiset pienten, tiiviiden kyläyhteisöjen kuvaukset. Macondossa oltiin uteliaita, kytättiin, juoruttiin ja puhuttiin pahaa aivan kuin tosielämänkin pienissä kyläpahasissa....

Aivan samoin Jorge Amadokin on kirjoittanut pienten yhteisöjen elämästä, enkä pitänyt hänenkään kirjoistaan. Siksi, vaikka Sadan vuoden yksinäisyyden lukeminen aivan epäilemättä kuuluisi yleissivistykseen, taidan armahtaa itseäni ja jättää sen lukematta. Tai ainakaan en lue sitä aivan lähiaikoina! Nimittäin toisaalta minua kyllä kiinnostaisi lukea enemmänkin myös Kolumbiaan sijoittuvia kirjoja....

Tämä teos on upeaa kirjallisuutta ja maaginen realismi on loistava tyylilaji. Mutta ehkä en kuitenkaan kovin monta tällaista kirjaa jaksaisi lukea. Ymmärrän kuitenkin myös niitä, jotka pitävät tällaisista kirjoista. Olihan tässä oma viehätyksensä.

Itse voisin pitkästä aikaa lukea sen mainitsemani kirjan Noticia de un secuestro, joka on täyttä realismia. Ehkä olen tosiaan liian kiinni realismissa...

Joka tapauksessa nyt tiedän, millaista García Márquezin romaaniteksti on. Hänen kirjallisuutensa ystävien kannattaa ehdottomasti lukea myös tämä hänen esikoisteoksensa!

"Öljylampun valo loi Memelle ääriviivat. Voimakkaine intiaaninpiirteineen, silkoisine hiuksineen jotka olivat kuin hevosen harjasta hän näytti istuvalta jumalankuvalta, vihreältä ja kummitusmaiselta, niin kuin vanha epäjumala olisi ryhtynyt kertomaan ammoisesta maisesta olemassaolostaan. Minä en ollut koskaan tarkastellut häntä läheltä, mutta sinä yönä, tuon nopeasti ja suoraan ilmaistun läheisyyden jälkeen minusta tuntui että olin hänessä kiinni jollain verisiteitäkin vahvemmalla."

                       *******************************

"On tietty hetki jona siesta päättyy. Jopa hyönteisten salainen, olemattoman pieni piiloaherrus keskeytyy silloin; koko luonto seisahtaa, luomakunta horjuu kaaoksen partaalla ja naiset kömpivät kuolasuin jalkeille tyynyn painama kukka poskellaan, helteestä ja kiukusta näännyksissään ja ajattelevat: 'Yhä vaan on keskiviikko Macondossa.' Ja sitten he taas kyykistyvät nurkkaan, punovat yhteen unta ja todellisuutta, ja alkavat yksissä tuumin kutoa kuiskutusta, kuin kylän kaikkien naisten yhdessä valmistamaa valtaisaa lakanaa."

WSOY 1993, 139 sivua
Espanjankielinen alkuteos La hojarasca
Suomentanut Pentti Saaritsa
Päällys Urpo Huhtanen

sunnuntai 26. marraskuuta 2017

Lina Ben Mhenni: Tunisialainen tyttö

Lina Ben Mhenni on tunisialainen bloggaaja ja aktivisti, joka oli monin tavoin mukana Tunisian arabikevään kuohuissa ja toimi aktiivisesti jo ennen sitä. Tässä kirjassa hän kertoo omat kokemuksensa tuolta ajalta sekä kaiken sen, mitä virallinen media ei uskaltanut tai voinut kertoa. Maa kun oli jo pitkään ollut diktatuurin alaisena eikä sananvapautta juuri ollut.

Sananvapauden puutteen saivat myös Ben Mhenni ja muut nettiaktivistit kokea monesti, kun he julkaisivat blogeissaan tai Facebookissa jotain hallitukselle epäedullista tietoa. Heidän sivunsa joutuivat toistuvasti sensuurin uhreiksi, mutta aina he keksivät keinot jatkaa ja levittää tietoa siitä, mitä maassa todella tapahtui. Kansalaisia sorrettiin; oli paljon köyhyyttä ja työttömyyttä samaan aikaan, kun vallanpitäjät harrastivat korruptiota ja nepotismia. Ammattiyhdistystoimintaa ja mielenosoituksia ei hyväksytty, ihmisiä vangittiin, kidutettiin ja tapettiin.

Lina Ben Mhenni matkusti arabikevään aikana ympäri Tunisiaa dokumentoimassa tapahtumia; hän kuvasi mielenosoituksia ja poliisien tappamia ihmisiä. Hän oli muiden nettiaktivistien kanssa järjestämässä ja kutsumassa kokoon mielenilmauksia. Vaikka poliisit yrittivät sabotoida heidän suunnitelmiaan, mikään ei pysäyttänyt heitä.

Me suomalaisetkin muistamme, kun koulutettu nuori mies, joka joutui silti elättämään itsensä myymällä vihanneksia, teki polttoitsemurhan Tunisiassa. Tuo sai kansanjoukot entistä voimakkaammin liikkeelle. Se ei ollut ensimmäinen vastaava polttoitsemurha, mutta se oli tunisialaisille viimeinen pisara. Siitä tapahtumat vyöryivät eteenpäin niin, että lopulta diktaattori Ben Ali pakeni maasta.

Kirja osoittaa sen, miten valtava voima on netillä ja sosiaalisella medialla. Siellä voi verkostoitua ja sitä voi käyttää näin suurten asioiden aikaansaamiseen.

Kun Ben Mhenni alkoi pitää blogia, hänelle sanottiin, ettei hän saisi yksin mitään aikaan, vaan hänen pitäisi liittyä puolueeseen. Kuitenkin hän sai kokea, että juuri netin kautta toimimisessa oli valtava voima. Hän toteaa heti kirjansa alussa, että puolueaktiivit haaskaavat aikaansa sisäiseen kädenvääntöön ja omiin valtapyrkimyksiinsä. Suuri osa heidän ajastaan menee neuvotteluihin ja kokousjärjestelyihin. Nettiaktivistit sen sijaan pystyvät heti ja jatkuvasti suoraan toimintaan.

En tiedä, millaiseksi tilanne Tunisiassa on vuosien varrella muotoutunut. Muutama kuukausi arabikevään tapahtumien jälkeen Lina Ben Mhenni toteaa, että poliisit jatkoivat edelleen kansalaisten surmaamista, ja joissain tiedotusvälineissä oli edelleen samat päätoimittajat kuin diktatuurin aikana, mistä hän oli huolissaan.

Niinpä kirja päättyykin sanoihin: "Pitää mennä takaisin koneen ääreen. Sanon tämän vielä kerran: bloggaajan työ ei lopu koskaan."

Kun itse pidän tällaista harmitonta kirjablogia vapaassa maassa (eikä blogini varmasti vaikuta kenenkään ajatteluun mitenkään), oli mielenkiintoista ja avartavaa lukea bloggaajan elämästä ja todellisuudesta, joka oli aivan toinen kuin omani. Että blogilla voi myös taistella ja vaikuttaa. Ihailen ja arvostan tällaisia rohkeita ihmisiä!

Takakannen mukaan teos käsittelee muun muassa naisten oikeuksia. Ei niistä mielestäni kuitenkaan juuri puhuta kirjassa, mutta kai ne näkyvät siinä, että naiset olivat niin aktiivisesti mukana vapaustaistelussa. Lina Ben Mhenni on lisäksi koulutettu nainen, englannin kielen opettaja, joka on työskennellyt niin kotimaassaan kuin Yhdysvalloissakin, jossa hän opetti arabiaa.

Hän oli ehdolla Nobelin rauhanpalkinnon saajaksi vuonna 2011.

Lina Ben Mhennin blogi löytyy täältä: http://atunisiangirl.blogspot.fi/. Ensin luulin, että siellä olisi vain arabiankielistä tekstiä, mutta löytyi sieltä ranskaa ja englantiakin. 

Avain 2012, 63 sivua

keskiviikko 22. marraskuuta 2017

Anni Saastamoinen: Depressiopäiväkirjat

Mielenterveysviikko osa 2. Vapaapäivän kirjakauppakierroksella ostin tämän kirjan, josta olin lukenut jo monesta blogista, ja kaikki lukemani kuulosti hyvältä. Lukiessani sitten totesin, että olipa ihanaa, että tuli ostettua tämä ihan omaksi - niin huikeaksi kirja osoittautui!

Saastamoinen kertoo kirjassa omia kokemuksiaan depressioon sairastumisesta - ja kaikesta siitä muusta p-sta, mitä psyykkisesti sairastunut joutuu sairautensa lisäksi kestämään: ihmisten asenteet ja ymmärryksen puute, oma syyllisyys ja itseviha, se että joutuu hakemaan terapeuttia, vaikka pelkkä olemassaoleminenkin tuntuu liian raskaalta eikä ole voimia... ja paljon muuta.

Entä miten Saastamoinen sen kaiken itsellenikin niin tutun kertoo - siinä hän on huippu! Nautin tästä nuoren, vihaisen naisen tekstistä, jossa hän pilkkaa systeemiä, jonka rattaisiin masennukseen sairastunut joutuu, tekee pilaa itsestään ja toisista, purkaa aggressioitaan ja muuttaa tragedian komediaksi. Kirosanojakaan säästelemättä! Ne vielä tietenkin tehostavat kerrontaa.

Kaikki masennuksen eri asteet ja byrokratian rattaat elämäni aikana läpi kahlanneena ja lukemattomia omituisia ammattiauttajia tavanneena nautin Saastamoisen tekstistä aivan suunnattomasti!!! Enpä esimerkiksi ole koskaan nauranut ääneen masennuksesta lukiessani. (Tämä tapahtui kohdassa, jossa hän kertoi MIELENHALLINTARYHMÄSTÄ! CAPS LOCKilla tietenkin.)

Toivoin, että olisin saanut tämän kirjan käsiini nuorena, kun itse sairastin vakavaa masennusta. Olisipa ollut terapeuttista lukea tällaista tekstiä silloin! Mutta oli se nytkin - vaikka juuri tällä hetkellä en edes ole masentunut. Suorastaan parhaita masennuskirjoja, joita olen lukenut! Saastamoinen osaa pukea ihanan pureviksi ja viiltäviksi sanoiksi monet asiat, joista itsellänikin on kokemusta. Hän kirjoittaa suurella tunteella, johon on samoja asioita kokeneena helppo eläytyä, ja tarjoaa siten loistavaa vertaistukea muille masentuneille.

Kirjassa on oma erilainen näkökulmansa. Juuri tällaista masennuskirjaa en ole ennen lukenut. Kaikki ne psykiatrisella sairaanhoitajalla käymiset, terapeutin hakemiset, ihmisten typerät kommentit ja utelut - kaikki se kerrotaan jotenkin ihan eri tavalla kuin missään muussa kirjassa.

Lisäksi Saastamoisella ei ainakaan tuolloin ollut lapsia. Siinäkin mielessä minulle tämä kirja oli läheisempi, koska minullakaan ei ole (edelleenkään) lapsia, eikä siis ollut silloin nuorena ja vakavasti masentuneenakaan. Tähän mennessä olivat tulleet tutuiksi ne äitien masennustarinat, jotka luonnollisesti ovat osittain erilaisia.

No, tuosta kiroilusta ja CAPS LOCKilla kirjoittamisesta olinkin jo lukenut kirjablogeista. En siis niistä hätkähtänyt, ja itse asiassa jopa yllätyin, kun CAPS LOCKia käytettiin kuitenkin kirjassa suht vähän siihen nähden, mitä olin odottanut blogien perusteella. Kiroilusta taas jo sanoinkin, että (vaikka en itse kiroile), niin se tehosti kerrontaa ja sopi minusta juuri tällaiseen kirjaan.

Kirjassa oli valtavasti sellaisia kohtia, joita olisin halunnut lainata blogissa. Vaikea valinta siis! Oli niin repäisevän hyvää huumoria, hervottoman hauskoja ja osuvia sanankäänteitä, terävää kieltä.

Lopulta päädyin tähän otteeseen:

"Ensimmäinen käynti psykiatrisella sairaanhoitajalla pelotti. En tiennyt lainkaan, mitä odottaa. Odotin vuoroani lähimmän terveyskeskuksen toisessa kerroksessa, hoitajan oven takana sydän tutajaen. Kertasin omaa sairaskertomustani aivan kuin jotain helvetin vuorosanoja, kun olin törmätä tuttavaan, mutta hypähdin aneemisen ja kastelematta jätetyn huonekasvin taakse viime hetkillä. Olisi ollut ihan vitun kauhistuttavan hyytävä keskustelu tiedossa, silkkaa kiertelyä ja vaivaantunutta kynsinauhojen repimistä ja sekava hymyn ja kauhun välitila pakonomaisine nyökkäilyineen, hyi perkele."

KIITOS, Anni Saastamoinen, kun kirjoitit tämän kirjan!!! Kiitos, kun sanoitit kaiken sen, mitä en itse olisi osannut sanoa! Kiitos, kun avasit itsesi niin rohkeasti kaikkine heikkouksinesi! Itse en olisi uskaltanut kertoa kaikkea noin avoimesti, mutta hienoa, että joku uskaltaa.

Luulenpa, että Depressiopäiväkirjoista tulee yksi niistä kirjoista, joihin palaan vuosien varrella vielä monta kertaa. Uskomatonta, mutta totta: masennuskirja pelasti päivän! Tällaisesta kirjasta saa sitä paitsi apua paljon enemmän kuin monelta huonolta ammattiauttajalta. (Enkä nyt tarkoita, että kaikki ammattiauttajat olisivat huonoja, mutta kyllä sellaisiakin valitettavasti on olemassa.)

Toivottavasti myös ne ulkopuoliset, jotka eivät itse ole koskaan sairastaneet psyykkisesti, lukevat tämän kirjan - ja ymmärtävät edes jotain.

Kustannusosakeyhtiö Kosmos 2017, 157 sivua

maanantai 20. marraskuuta 2017

Katri Rauanjoki: Jonain keväänä herään

Olin alkanut lukea tätä romaania jo ennen kuin kuulin, että mielenterveysviikkokin oli tulossa (eilen se sitten alkoikin). No, sekä masennusaiheisen romaanin lukeminen että mielenterveysviikko sopivatkin ajoitukseltaan hyvin marraskuuhun, joka on monelle suomalaiselle vuoden masentavin kuukausi - minulle myös.

Mielenkiintoista oli myös huomata, että saman kirjan lukemisella voi olla niin erilainen vaikutus eri elämäntilanteissa. Viime talvena jo aloitin tätä kirjaa, mutta silloin koin sen liian raskaana ja ahdistavana. Tiesin kyllä, että se olisi hyvä, mutta silloin en pystynyt sitä lukemaan (kuin 70 sivua). Silloiset tunnelmani löytyvät täältä.

Mutta nyt taas, vaikka olin tällä(kin) kertaa lukemista aloittaessani masentunut, kirja ei lisännytkään kurjuutta, vaan helpotti oloa. Se tarjosi vertaistukea, luvan olla olemassa väsyneenä ja epäonnistuneena. No, tämänkertaisen marrasmasennukseni selätinkin onneksi - yllättäen - jo ennen kuin luin kirjan loppuun. Mutta lukukokemus oli siis nyt hyvä.

Itsestäni ei tällä kertaa enempää, mutta olen kyllä kokenut jo kaukaisessa menneisyydessä paljon pahempia ja pitkäkestoisempiakin masennuksia kuin tämänkertainen. Blogini taitaa vain olla jo niin laajasti tiedossa tuttavapiirissäni, etten tiedä mitä täällä enää uskaltaa itsestään kertoa. Tosin eipä se mikään häpeä olisi, vaikka kertoisin olevani kuinka hullu tahansa. Enemmän hävettävää on sillä, joka halveksii "hulluja" tai joka yleensäkin halveksii muita ihmisiä, ihan kuin itse olisi jotenkin täydellinen ja virheetön.

Mutta nyt kirjan tarinaan!

Kerttu on nelikymppinen opettaja, vaimo ja kahden lapsen äiti. Syksyn tullen masennus vetää hänet pimeisiin syvyyksiinsä. Työterveyspsykologin ehdotuksesta hän kiltisti ostaa "oman pienen vihkosen, positiivisia ajatuksia varten". Mutta niitä positiivisia ajatuksia sinne ei juuri keräänny, vaan sen sijaan suunnitelmia sopivasta itsemurhapäivästä. Sitten kun hän olisi yksin kotona...

Masennusta pahentaa työpaikalla sattunut ikävä välikohtaus - ja perheellisen ollessa kysymyksessä tietysti myös perheenjäsenten odotukset ja vaatimukset, puhumattakaan loputtomista kotitöistä, joita ei jaksaisi tehdä. Kerttu saa sairauslomaa ja lääkityksen ja pääsee terapiaan. Töihin hän kuitenkin tuntuu palaavan aivan liian aikaisin, tunnollinen ihminen kun on.

Kirjassa käydään talvea läpi kuukausi kuukaudelta kevättä kohti. Mitä mielen syvyyksistä avautuu terapiassa? Mitä kaikkea Kerttu kantaa painolastina sisällään? Miten hän pääsee eteenpäin?

Jo kirjan takakansi kuitenkin antaa ymmärtää, että toivoa on ja pimeys voi muuttua hämäräksi, hämärä valoksi. Todentuntuisesti ja uskottavasti Rauanjoki kuvaa sekä Kertun sisäistä pimeyttä että  matkaa kohti kevään valoa. On myös ihanaa lukea tällainen kirja, joka antaa toivottomalle toivoa.

Kirja oli kaunis ja hieno. Kuitenkaan en voi olla samalla kadehtimatta tuollaisia sekä kirjojen että tosielämän ihmisiä, jotka sairastavat lyhyen masennuksen ja paranevat sitten. Heille löytyy heti tehoava lääkitys ja ymmärtäväinen terapeutti. Toisenlaisiakin tarinoita nimittäin on. Mutta niin masentavaa kirjaa en ehkä itsekään jaksaisi lukea - en ainakaan ihan koska tahansa. Kyllä niitäkin kirjoja tarvitaan. Mutta toivoa me tarvitsemme. Siitä valon ja toivon pilkahduksesta kiitos sinulle, Katri Rauanjoki!

Atena 2016, 248 sivua

sunnuntai 19. marraskuuta 2017

Kyung-sook Shin: Jään luoksesi

Eteläkorealaisen Kyung-shook Shinin ensimmäinen suomennettu romaani Pidä huolta äidistä jätti minuun niin pysyvän jäljen, että oli aivan pakko saada lukea myös Jään luoksesi. Enkä joutunut pettymään odotuksissani, jotka olivat olleet korkealla. Jos mahdollista, tämä romaani teki minuun vielä syvemmän vaikutuksen - vai johtuuko se vain siitä, että tämä vasta luettuna on tuoreemmassa muistissa?! Joka tapauksessa Kyung-shook Shin on uskomattoman lahjakas kirjailija, jolta toivon saavani lukea vielä monta muutakin romaania!

Jeong Yunin nuoruudenrakastettu Myeong-seo soittaa hänelle kahdeksan vuoden hiljaisuuden jälkeen kertoakseen, että heidän yhteinen kirjallisuuden professorinsa on kuolemaisillaan. Tämä saa Jeong Yunin palaamaan muistoissaan opiskeluaikoihin iloineen ja suruineen. Vuosiin mahtui yksinäisyyttä ja ystävyyttä, rakkautta ja tuskaa - myös suurta tragediaa.

Jeong Yun oli opiskelujensa alkuaikoina syrjäänvetäytyvä ja yksinäinen. Hänen äitinsä oli jo sairastaessaan lähettänyt hänet kotoa pois, vaikka hän olisi halunnut olla äidin lähellä loppuun asti. Sitten äiti kuoli. Tämä suru sai Jeong Yunin vetäytymään kuoreensa yliopistolla - hän arveli, ettei kukaan ollut varmaan edes kuullut hänen ääntään siellä. Hän ei halunnut enää päästää ketään lähelleen, ettei joutuisi taas kokemaan sitä surua, minkä ero äidistä oli aiheuttanut.

Sitten hän kuitenkin ystävystyi Myeong-seon ja Mirun kanssa, ja heistä kolmesta tuli erottamattomat. Myös Jeong Yunin lapsuudenystävä Dan oli kuvioissa mukana. Näiden nuorten välistä ystävyyttä ja rakkautta kirjailija kuvaa niin syvällisesti ja taitavasti, että olen sanaton. Monet kirjabloggaajat kirjoittavat lukemistaan kirjoista niin upeasti, että heidän bloggauksensa ovat melkein parempia kuin kirjat itse. Minä taas koen varsinkin tällä kertaa, ettei sanoja ole - tai vaikka olisi, ne eivät riittäisi.

Kyung-sook Shinin vahvuus tässä romaanissa ei ole pelkkä ihmissuhteiden kuvaus, vaan myös se uskomaton jännite, jota hän pitää yllä loppuun asti. Tarina on täynnä arvoituksia ja salaisuuksia, jotka ratkeavat vasta vähitellen. Nautin tuosta arvoituksellisuudesta, joka pakotti lukemaan kirjan loppuun melkein yhdeltä istumalta, koska oli vain pakko saada tietää.... mitä tämä kaikki on, mistä on kysymys, mitä on tekeillä??? Kerro jo, kerro jo!!! Lisäksi aina kun johonkin kysymykseen sai vastauksen, eteen tulikin jo uusia kysymyksiä. Kirjaa luki melkein kuin psykologista trilleriä.

Kirja myös yllättää lukijansa. Tarinassa ei ole mitään ennalta-arvattavaa. Eikä se vain yllättänyt, vaan ravisteli ja kosketti minua tunnetasolla syvästi, aina kyyneliin asti. Kuinka kirja, jossa käsitellään muun ohella kuolemaa, surua ja syyllisyyttä, voisikaan olla koskettamatta?

Suurin osa kirjasta kertoo tuosta opiskeluajasta, jota Jeong Yun nyt muistelee. Nuorten ystävyyden, unelmien, pettymysten ja surujen taustalla kuohuu levoton Etelä-Korea opiskelijamielenosoituksineen, jotka aloittivat demokratisoitumiskehityksen maassa. Tuolloin 1980-1990-luvuilla mielenosoituksiin osallistuneita katosi ja kuoli hämärissä olosuhteissa, Kyung-sook Shin kertoo kirjan loppusanoissa. Myös tämä yhteiskunnallinen tilanne näkyy tässä tarinassa tavalla ja toisella.

Noissa loppusanoissa kirjailija myös kertoo:

"Henkeäsalpaavan tuskallisissakin tilanteissa tapaamme, rakastamme, unelmoimme ja kasvamme. Halusin kirjoittaa kauniin romaanin, jossa toista ei unohdeta eron jälkeen vaan kukin vaalii muistoa omalla tavallaan. Siksi tämä romaani on paitsi kuvaus menneestä aikakaudesta myös rakkauslaulu, joka on omistettu elämän tarkoitusta etsiville nuorille sukupolville."

Kaunis romaani tästä tulikin - ja todellinen rakkauslaulu nuoruudelle ja elämälle!

Lämmin kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta. Kylläkin kun sain sen tällä kertaa pdf-muodossa, päädyin sittenkin lainaamaan kirjastosta luettavakseni ihan fyysisen kirjan, kuten kuvasta näkyy :)

Into Kustannus 2017, 299 sivua
Suomentanut Taru Salminen

P. S. Kun tänään alkaa kuulemma mielenterveysviikko, niin myös tässä kirjassa on jotain aiheeseen liittyvää, mutta mitä se on, se paljastuu lukijalle ajallaan...

sunnuntai 12. marraskuuta 2017

Alejandro Zambra: Kotiinpaluun tapoja

 Chileläinen kirjailija ja runoilija Alejandro Zambra oli minulle täysin tuntematon, kunnes törmäsin yhtenä päivänä tähän hänen romaaniinsa kirjakaupassa. Heräteostoshan siinä tuli tehtyä! Eikä ollenkaan huono sellainen.

Vuonna 1975 syntynyt Zambra on Chilen uuden kirjailijasukupolven keulahahmo. Takakannen tekstin mukaan tämä lukemani pienoisromaani on "melankolinen tutkielma Chilen historiasta ja nykyhetkestä sekä kirjailijan oikeuksista, velvollisuuksista ja vapauksista."

Kirjan minäkertoja (jonka nimeä ei kerrota, mutta joka on mies ja suunnilleen Zambran ikäinen) on ollut lapsi Chilen diktatuurin aikana. Hän kuvailee hienosti lapsen maailmaa ja sitä, kuinka tämä näkee ja kokee outoja asioita, joita ei ymmärrä, mutta mielessään selittää ne oman lapsen logiikkansa mukaisesti. Zambran sukupolven lapset Chilessä olivat elämänsä sivuhenkilöitä, ulkona tapahtumien keskipisteestä; he eivät ymmärtäneet, mitä heidän ympärillään tapahtui.

Nykyhetkessä päähenkilö on kirjailija, joka muistelee lapsuuttaan, kaipaa silloista ystäväänsä Claudiaa, yrittää lämmittää uudestaan suhdetta ex-vaimoonsa ja kirjoittaa romaania. Romaaniin tuntuu tulevan paljon hänen oman elämänsä henkilöitä: vanhemmat, Claudia ja ex-vaimo. Minkä roolin hän nyt heille antaa, entä itselleen? Mitä kirjailija voi kertoa; voiko hän käyttää tuntemiaan henkilöitä kirjan henkilöinä?

Koska minulla valitettavasti on usein huono keskittymiskyky, pidin Zambran kirjoitustyylistä, hänen lyhyistä luvuistaan, tuokiokuvistaan ja väläyksinä kerrotuista tilanteista. Sellaiseen pystyn keskittymään huonompanakin päivänä. Koska hän on myös runoilija, hänellä on varmaankin siksi hallussa kyky kertoa lyhyesti paljon.

Tässä pari otetta, joissa on minusta hienosti kiteytettynä se, mistä kirjassa on kysymys:

"Romaanit ovat vanhempien romaaneja, ajattelin silloin, ajattelen nyt. Kasvoimme siinä uskossa, että romaanit kuuluvat vanhemmille. Me kirosimme heitä varjoissa, ja sinne me myös pakenimme, huojentuneina. Sillä välin kun vanhempamme tappoivat tai olivat kuolleita, me piirtelimme jossain nurkassa. Sillä välin kun kotimaamme romahti, me opimme puhumaan, kävelemään, taittelemaan serveteistä laivoja ja lentokoneita. Sillä välin kun romaani tapahtui, me leikimme piilosta, katoamista."

******************************************

"Siihen mennessä me olimme kuulleet jo kaikki sukupolvelta toiselle periytyvät temput. Meitä prepattiin vilppiin, ja opimme nopeasti. Kokeissa oli aina henkilöhahmoja käsittelevä kohta, jossa kysyttiin pelkistä sivuhenkilöistä: mitä vähäpätöisempi hahmo, sitä suurempi todennnäköisyys että sitä kysyttäisiin, ja niinpä opettelimme nimet ulkoa, alistuneesti mutta myös riemuissamme varmoista pisteistä. Oli tärkeää tietää, että nuoren ramman rengin nimi oli Hippolyte ja palvelijattaren nimi Félicité ja että Emman tytär oli nimeltään Berthe Bovary.

Siinä oli jotain kaunista, sillä mitäpä me noina aikoina olisimme olleet ellemme sivuhenkilöitä, kaikki me sadat lapset, vaeltaessamme kaupungin halki farkkulaukkuja olalla tasapainotellen. Naapurit kokeilivat laukkujemme painoa ja saimme aina kuulla saman vitsin: Kiviäkö sinä täällä kannat? Kyynelkaasukranaatit lentelivät Santiagon keskustassa, mutta meidän kivemme olivat algebran tai biologian tai Flaubertin tiiliskiviä."

*******************************************

Hienoa minusta on, että jokaisen Fabriikki Kustannuksen kirjan takana on luettelo eri kustantajien kirjoista (sekä viime vuosilta että vuosikymmenten takaa), jotka voisivat kiinnostaa lukijaa. Esimerkiksi tämän kirjan listalla on Marcela Serranon myös Chilestä kertova Näkemiin, pikku naiset, jonka olen myös aikonut joskus lukea.

Fabriikki Kustannus 2017, 155 sivua
Formas de volver a casa (2011)
Suomentanut Laura Vesanto
Runot suomentanut Jukka Koskelainen
Gustave Flaubert -lainaukset Rouva Bovarysta (WSOY 2005, suomentanut Anna-Maija Viitanen)

lauantai 11. marraskuuta 2017

Riitta Saastamoinen: Hymyilevä kameli - Elämää Saudi-Arabiassa

Nyt marraskuun synkkyyden syöksyessä päälle olen halunnut tehdä edes nojatuolimatkoja jonnekin, missä on aurinkoista ja lämmintä. Loistava keino juuri nojatuolimatkailuun onkin tämä Riitta Saastamoisen kirja!

Hän asui Saudi-Arabiassa vuosina 1996-2000 miehensä Jukan kanssa, joka toimi siellä gynekologina. Siellä kun yllättävän suuri osa työvoimasta oli ainakin vielä tuolloin ulkomaalaisia, joskin saudien määrää työelämässä pyrittiin lisäämään.

Kirja kertoo maasta monenlaista: sen upeaa historiaa, loputtomasti retkiä hienoihin kohteisiin aavikolla ja missä milloinkin, islamin uskoa, sosiaalista elämää. Joku ulkomaalainen varoitti Saastamoisia ystävystymästä saudien kanssa, mutta nämä eivät välittäneet mokomasta varoituksesta ja saivat paljon paikallisia ystäviä. Ihmiset olivatkin todella sydämellisiä ja vieraanvaraisia. He ottivat Saastamoiset avosylin vastaan omaan elämäänsä, vaikka yleensä saudit seurustelevat lähinnä sukulaistensa kanssa; suku on heille kaikki kaikessa (niin kuin varmaan muissakin arabimaissa).

Jokapäiväisen elämän ystävien lisäksi yllättäviä kohtaamisia sattui muuallakin. Retkellä jos poikkesi matkan varrella olevaan kauppaan, siellä ihmiset saattoivat pyytää kotiinsa lounaalle. Myöhemmin kun Saastamoiset ajoivat paikan ohi, eräs kyseisen perheen jäsen kaasutti autollaan heidän peräänsä, pysäytti heidät ja kysyi, miksi he ajoivat ohi. Tulkaa meille teelle, hän kutsui. Sillä kertaa Saastamoiset eivät kuitenkaan ehtineet mennä. Mutta että noin ihania ihmisiä!

Ystävien kautta pääsi myös mukaan moniin perhejuhliin tai esimerkiksi ramadan-kuussa aina iltaisin nautittavalle "aamiaiselle" päivän paaston jälkeen. Tai vierailulle aavikolla teltassa asuvien sukulaisten luo.

Retkistä kirjassa on paljon kuvauksia. Ne ovat aivan ihania luettunakin, puhumattakaan millaisia niiden on täytynyt olla koettuna. Paljon Saastamoiset ehtivät nähdä ja kokea tuossa tarunhohtoisessa maassa vuosien varrella.

Ja entä sitten kertomukset Lähi-idän loistokkaasta historiasta prinsseineen ja haaremeineen - "tuhannen ja yhden yön satuineen"? (Ei sillä, että ihannoisin haaremeita!) Myös maahan salakuljettamaansa Raamattua Riitta innostui lukemaan, koska siellä kerrotaan myös Saudi-Arabiasta joskus hyvinkin kauniita kuvauksia. Ilmeisesti tuo kielletty kirja oli salakuljetettu maahan ainakin jouluevankeliumin lukemista varten. Niin, joulun viettohan oli myös kielletty, siis jopa ulkomaalaisilta! Siksi sitä vietettiin kotona salaa, ja saattoipa jostain kaupasta löytyä tiskin alta jopa "juhlapuita" (lue: joulukuusia)!

Kiellettyähän oli myös alkoholin nauttiminen, mutta kotiviiniä tehtiin salaa...

No, minua tietysti kiinnosti naisen asema, ja olihan siitäkin siellä täällä muutama kohta. Saastamoiset tulivat tuntemaan muistaakseni satoja saudeja, ja enimmäkseen nämä ainakin vaikuttivat tyytyväisiltä elämäänsä. Esimerkiksi joillekin naisille saattoi olla ihan ok, että miehellä oli monta vaimoa, mutta toki oli myös mustasukkaisuutta ja joskus draamaakin sen seurauksena. Kerran lehtiuutinen kertoi, että joku nainen jopa tappoi miehensä, kun tämä oli lähdössä hankkimaan toista vaimoa.

Kirjassa kerrotaan myös joitain vanhoja beduiinitarinoita, joissa on hienoa elämänviisautta.

Jäin kaipaamaan kokemuksia kulttuurishokista, koska ainakin kuvittelisin, että sellainenkin usein koetaan uudessa maassa. Mutta vain kirjan loppupuolella on pari lyhyttä mainintaa, että jotkut asiat ottivat päähänkin. Ehkä jälkeenpäin haluaa muistella kaikkea sitä, mitä rakastamastaan maasta kaipaa, koska onnellisia Saastamoiset olivat tuona aikana.

Aivan kirjan lopussa paljastuu myös dramaattinen syy siihen, miksi kirjasta ehkä saattaa puuttua jotain. Sen luettuani totesin, että kyllä tämä kirja on aivan hyvä tällaisena. Varmasti on hyväkin, että Saudi-Arabiasta on suomalaisille lukijoille kirjoitettu näin kaunis, myönteinen ja valoisa kirja, koska helposti meille tulee tuosta maasta mieleen vain alistetut naiset ja pyhiinvaellukset Mekkaan. Eihän Suomessa tiedetä saudeista paljoakaan. Ainakin minulle kirja tarjosi todella paljon uutta tietoa.

Kirjassa on kaunista luontokuvausta, aavikkoretkiä, beduiineja, kameleita, taateleita, ruusutarhoja, ruusuvesitehtaita - paljon eksotiikkaa. Lukiessa alkoi muuten tehdä kummasti mieli taateleita! Mielenkiintoista oli myös esimerkiksi se, kun Saastamoiset kutsuttiin yllättäen vierailulle prinssin luo. Eipä ihan jokapäiväistä tavalliselle suomalaiselle. Saudi-Arabiassa on myös Arabian niemimaan tärkein historiallinen nähtävyys, Jordanian Petran sisarkaupunki Meda'in Saleh, muinaisten nabatealaisten kaupunki, muinaiselta nimeltään al-Hijr, joka kuulostaa aivan upealta paikalta.

Sekä tiedon lisäämiseen että nautinnolliseen nojatuolimatkailuun tämä on hieno kirja. Epäkohdista voi sitten lukea enemmän jostain muualta.

Voisin ottaa monia otteita kirjasta, mutta kerrotaanpa kirjallisuuden ystävien "iloksi", mitä eräs saudimies ajatteli kirjallisuudesta. Hän oli asunut pitkään Amerikassa, mutta:

"Hasanin näkemykset kirjallisuudesta olivat kuin suoraan keskiajalta. Fiktio irrottaa kansan todellisuudesta, se on kuin hunajaan sekoitettua myrkkyä, hän sanoi. Vain valveutunut ja kriittisesti suhtautuva ihminen voi lukea kirjallisuutta. Vapaa kirjallisuus on kauhistus..."

Kustannusosakeyhtiö Tammi 2006, 274 sivua

tiistai 31. lokakuuta 2017

Markku Toimela & Kaj Aalto: Salakahvilla Pohjois-Koreassa - Markku Toimelan jännittävä tie Pohjois-Korean luottomieheksi

Odotin lukevani kirjan Pohjois-Koreasta ja tunsin aluksi tulleeni huijatuksi, kun tässä kirjassa kerrottiin paljon muutakin Markku Toimelan elämästä. Olin pettynyt. Mutta sitten huomasin, että hänellähän on ollut mielenkiintoiset vaiheet muuallakin: hän on nimittäin tehnyt kehitysaputyötä myös Bangladeshissa ja Mongoliassa. Kaikista näistä kolmesta maasta kirja kertoo kiinnostavasti.

Niin - ja tuleehan siitä Pohjois-Koreastakin lopulta tietoa aivan tarpeeksi!

Ensimmäisissä luvuissa hypitään kuitenkin ajassa edestakaisin sen verran, että hiukan se haittaa keskittymistä. Mutta sitten alkaa rauhoittua.

Alkupuolella kerrotaan hiukan Markku Toimelan lapsuudestakin, muun muassa hänen helluntailaisesta perheestään. He eivät kuitenkaan olleet mitään "tiukkapipoisia" helluntailaisia (kuten kirjassa taidettiin todeta), vaan olivat tekemisissä myös esimerkiksi luterilaisten kanssa. Myös Markku Toimelasta tuli helluntailainen, ja hänen kristillinen taustansa ja uskonsa tulee kirjassa ajoittain esiin. Mutta maailmalla hän on toiminut kehitysyhteistyössä tehden aivan käytännön avustustöitä, joskin kristillisen järjestön kautta (jonka nykyinen nimi on Fida).

Jo nuorena Toimela oli varsinainen maailmanmatkaaja. Eipä siis ihme, että hän päätyi kansainvälisiin töihinkin - ja halusihan hän myös tehdä jotain hyvää ja hyödyllistä. Aluksi hän perheineen toimi siis Bangladeshissa, joka kirjan perusteella vaikuttaa melkoisen hurjalta maalta dramaattisine tulvineen. Siinä talot ja autot peittyivät veden alle, mutta kun tulva meni ohi, ne vain kuivattiin ja korjattiin - ja elämä jatkui pienestä homeen hajusta välittämättä. Toimelat kuitenkin viihtyivät maassa hyvin.

Mongoliasta en oikeastaan muista mitään mainittavaa, mutta siitäkin kirjassa siis kerrotaan, ehkä kuitenkin vähemmän kuin noista kahdesta muusta maasta.

Pohjoiskorealaisten kanssa Fida ja Markku Toimela ovat sitten päässeet luottamuksellisiin väleihin. Siellä on autettu hammasterveyteen liittyvissä asioissa ja opetettu siemenperunoitten kasvatusta. Perunaa on aiemmin viljelty Pohjois-Koreassa, mutta taito on päässyt unohtumaan. Kuitenkin peruna on ravintoarvoltaan parempi kuin riisi, ja siksi sen viljelyn uudelleen oppiminen on ollut tärkeää maassa, jossa ravinnon saanti on välillä niukkaa.

Pohjois-Koreasta riittää tarinoita. Miksi suomalaisten rakentama rakennus (oliko se juuri perunavarasto?) oli yllättäen purettu - ja miten toimia siinä tilanteessa? Suuttua kun ei voinut, koska Aasiassa pitää varoa, ettei kukaan menetä kasvojaan. Saunoja Toimela on nähnyt maassa paljon ja saunonutkin monessa. "Salakahvejakin" tulee juotua niin kotimaassa kuin maailmalla, ja tuon sanan arvoituksellinen tausta ratkeaa tässä kirjassa. Myös koiraa hän on päässyt syömään Pohjois-Koreassa, jossa se on suurta herkkua, kuten muuallakin päin Aasiassa. Kuulemma oli hyvää (mitä en epäile, minä joka taas olen muun muassa syönyt marsun Etelä-Amerikassa).

Ihmisiin Toimela välittömänä ja ulospäinsuuntautuneena saa hyvin kontaktin ja on luonut luottamuksellisia välejä. Olikin mukava lukea kohtaamisista paikallisten kanssa. Toimela on päässyt työnsä ansiosta Pohjois-Koreassa paikkoihin, joihin turistit eivät pääse, ja on nähnyt tavallisten pohjoiskorealaisten arkea maaseudulla. Missä liikkuukin hän juttelee ihmisille. Pohjoiskorealaiset käyvät esimerkiksi mielellään puistoissa piknikeillä, ja siellä Toimela saattaa todeta, että on hyvä tuoksu, jolloin ihmiset tarjoavat hänelle maistiaisia ja voidaan vaihtaa muutama sana. Toki joskus mukana kulkeva koordinaattori estelee puhumasta paikallisille.

Mukavaa oli lukea tavallisista ihmisistä ja tavallisesta elämästä. Ei kirjassa ongelmiakaan kielletä, mutta niistä voi luonnollisesti lukea enemmän pohjoiskorealaisten pakolaisten kirjoittamista elämäntarinoista (joita olen lukenutkin). Fida pyrkii olemaan paikalla auttamassa tavallisia ihmisiä ja jättämään maan hallinnon kritisoimisen muille. Tavalliset kansalaiset ovat kuitenkin avun tarpeessa ja ovat syyttömiä maansa tilanteeseen. On hienoa, että heitä on joku auttamassa, ja tästä pohjoiskorealaiset ovatkin olleet kiitollisia.

Markku Toimela on myös ollut paikan päällä näkemässä, miten Fidan ruoka-avustukset ovat oikeasti menneet tavalliselle kansalle, mikä onkin tärkeää.

Kaikki tämä ja paljon muuta tässä kirjassa. Nyt olen sen verran unen partaalla, etten osaa tämän paremmin tätä kirjaa kuvata, mutta kannattaa lukea itse!

Kirjassa on muuten myös pari upeaa kuvaliitettä, jotka värittävät mukavasti lukuelämystä.

Docendo 2017, 240 sivua

sunnuntai 29. lokakuuta 2017

Satu Prusti Nelson: Aurinkoon puettu aika

Soledad on saanut yksinäisyyttä tarkoittavan espanjankielisen nimensä lapsuutensa Veracruzissa, Meksikossa. Tuo yksinäisyys häntä seuraakin halki vuosien, kun hänet revitään juuriltaan ensin lastenkotiin ja sieltä adoptiolapseksi kylmään, kaukaiseen Suomeen. Soledadin mieleen jää elämänmittainen ikävä, kaipaus ja tyhjiö, jota mikään ei voi täyttää, ei varsinkaan rikkaiden adoptiovanhempien tarjoama ulkonainen hyvinvointi. Tunnetasolla perheessä on viileää ja suorituskeskeistä.

Ennen kaikkea Soledad kaipaa rakasta isoäitiään Guadalupea, josta eroon joutuminen Meksikosta lähtiessä oli hänelle kaikkein tuskallisinta. Mutta myös Veracruz väikkyy hänen mielessään rakkaana, lumoavana ja suorastaan tarunhohtoisena lapsuuden kotikaupunkina.

Vihdoin kaksikymppisenä Soledad lähtee opiskelemaan Meksikon pääkaupunkiin Méxicoon. Alkaa pitkä ja monivaiheinen etsintä ja hakeminen, löytöretki Meksikoon, juurille ja omaan itseen. Totta kai tie vie myös Veracruziin isoäitiä etsimään. Mutta löytyykö isoäiti, entä löytyykö Soledadin kaipaama täyttymys hänestä - tai mistään muustakaan?

Tämän paksun romaanin lukeminen oli todellista lukemisen juhlaa ja nautintoa monesta eri syystä. Ensiksikin kirjoittajan, vanhan ystäväni Satun kieli on kaunista ja runollista. Se on hyvin visuaalista ja maalauksellista, mikä on ymmärrettävää, koska Satu on myös taidehistorioitsija ja kuvataiteilija. Hän kuvaa upeasti Meksikon luontoa, ihmisiä, tapahtumia ja ihmisten mielenliikkeitä. Koska Satu on taiteilija, myös taidetta käsitellään kirjassa - tämä vinkiksi taiteen ystäville.

Nautin siitäkin, että tarina etenee monien mutkien kautta, kuten elävässä elämässäkin, ja arvoitusten verhoa raotetaan vain vähän kerrallaan. Lukija ei myöskään pysty arvaamaan, mitä seuraavaksi tapahtuu, koska juonenkäänteet ovat niin ennalta-arvaamattomia. Jännitys pysyy kaiken arvoituksellisuuden ansiosta hienosti yllä.

Satu Prusti Nelson ei tarjoa tässä romaanissaan helppoja vastauksia eikä oikaise mutkia suoriksi. Sekin on minusta hienoa. Hän kuvaa osuvasti Soledadin ristiriitaista mieltä ja suhdetta itseensä, toisiin ihmisiin ja myös Jumalaan (johon Soledad ei usko, vaan vastustaa häntä kiivaasti).

Suurena Latinalaisen Amerikan ystävänä yksi suurimmista nautinnoista minulle tässä tarinassa oli sen sijoittuminen Meksikoon. Kirja oli kuin nautinnollinen nojatuolimatka sinne! Meksikossa en itse ole koskaan käynyt, mutta se maa kiehtoo minua. Meksikossa vaihto-oppilasvuoden viettäneenä Satu osaa kuvata ihanan elävästi värikylläistä meksikolaista elämänmenoa. Hän on myös tehnyt tutkimustyötä kirjaansa varten ja pyrkinyt tarkkuuteen yksityiskohdissa; perfektionisti kun kertoo olevansa.

Meksikolaisten ihmisten, luonnon, ruokien ja tapahtumien kuvauksen lisäksi kirjassa kerrotaan meksikolaisten uskonnollisuudesta: katolisesta kirkosta, atsteekkien vanhoista jumalista ja meksikolaisten noitien yöllisistä rituaaleista.

Kuitenkin keskeisimpänä esiin nousee kristinuskon sanoma, jota Soledad yrittää paeta. Samoin kuin hän pakenee ihmisiäkin ja sulkee sydämensä niiltä, jotka todella välittäisivät hänestä. Hän haluaa helliä omaa rikkinäisyyttään ja menneitä vääryyksiä, joiden syytä kaikki hänen mielestään on. Soledad ei osaa uskoa mihinkään hyvään tai pysyvään. Pystyykö hän lopulta vapautumaan katkeruutensa vankilasta?

Kristinuskokin tulee kirjassa minusta esiin hienovaraisesti ja kauniin runollisesti, mutta toki joku, joka ei halua kuulla aiheesta mitään, ei ehkä kestä sitäkään. Erilaisia uskonnollisia keskusteluja kirjassa kyllä käydään aika monta, mutta on välillä paljon muutakin!

Luin kirjaa hitaasti nautiskellen, mutta loppua kohti jännitys tiivistyi niin, että loppu oli pakko ahmaista suorastaan hätäisesti - eikä kyyneleitäkään voinut välttää. Loppu kruunasi kaiken - eikä vielä lopussakaan kerrottu ihan kaikkea, mikä jätti kauniisti tilaa lukijan omalle mielikuvitukselle.

Minusta tämä oli niin upea kirja, että koen todella vaikeana tästä kirjoittamisen. Tuntuu, että kaikki mitä osaan tästä sanoa, on vaisua ja haaleaa verrattuna tähän kirjaan, joka vahvana ja loistavana kuin Meksikon aurinko toi tervetullutta valoa ja lämpöä tähän pimenevään vuodenaikaan!

Tällaisesta kirjasta pitäisi myös jakaa tekstinäyte, mutta mitä osaan valita yli 500-sivuisesta kirjasta?? No, tässäpä vaikka vähän sitä meksikolaista tunnelmaa, josta itse nautin:

"La Mercedin torilla ihmiset tuuppivat toisiaan tungoksessa. Tori oli kävelymatkan päässä Zócalosta, mutta kuitenkin tarpeeksi kaukana kaupungin valtaväylien yltyvästä melusta. Tarkkasilmäinen taraskinainen vahti maahan levitetylle pellavaliinalle aseteltuja hedelmiään. Hän oli rakentanut ananaksista, avocadoista, banaaneista ja papayoista huojuvia torneja, joita oli syytäkin vahtia, sillä ne saattoivat sortua minä hetkenä hyvänsä. Nainen oli kääriytynyt Patzcuaron yönsiniseen saaliin. Sombreropäinen, valkoisiin housuihin ja kirjailtuun liiviin pukeutunut muhkeaviiksinen mies seisoi edellisen vieressä katsellen kaihoisasti alabasteripuun varjoon kaupitellessaan savesta valettuja lintuveistoksia ja sateenjumalan patsaita."

Minun ja Satun yhteinen runoilijaystävä olisi varmasti ottanut jonkin runollisemman lainauksen kirjasta, mutta en voi sille mitään, että runollisuuden ohella itseäni kiehtoi tuo rakastamani Latinalainen Amerikka! :)

Ilkka-lehdessä olleessa jutussa Satu sanoo jotenkin niin, ettei tämä kirja kerro pelkästään adoptiolapsen itsensä etsimisestä, vaan sopii universaaliksi tarinaksi kenen tahansa matkasta omille juurilleen ja itseensä. Häntä kiehtoi kirjoittaa psykologinen tarina, ja sellainen tämä kirja juuri on.

Voin lämpimästi suositella tätä syksyn uutuusromaania syksyn ja talven pimeiden iltojen lukunautinnoksi! Varoitus kuitenkin, että matkakuume voi lukiessa nousta aika korkealle...

Marketiimi 2017, 509 sivua

tiistai 10. lokakuuta 2017

Satu Prusti Nelsonin romaanin "Aurinkoon puettu aika" julkkareissa

Minulla oli sunnuntaina ilo olla mukana yli 20 vuoden takaisen ystäväni Satu Prusti Nelsonin uuden kirjan julkkareissa Seinäjoella. (Ensimmäiset julkkarit olivat olleet jo viikkoa aikaisemmin Helsingissä.) Itse olin ennakkotilannut kirjan Marketiimiltä jo puoli vuotta etukäteen, joten odottavan aika olisi voinut olla pitkä, mutta onneksi oli muutakin ajateltavaa siinä välillä! Ennen julkkareita jo sainkin hakea kirjan postista, mutta en vielä ehtinyt alkaa lukea sitä.

Kirja kertoo lapsena Meksikosta Suomeen adoptoidusta Soledadista, joka palaa vuosien jälkeen Meksikoon etsimään itseään ja juuriaan. Sen verran tiedän nyt, kun olen vähän kirjaa aloitellut. Kuten tiesinkin Satun kirjoitustyyliä vähän tuntevana, hänen kielensä on kaunista ja runollista, joten sellaisesta tekstistä kiinnostuneille voin heti suositella! Lukunautintoa riittää yli 500 sivun verran, mikä on myös plussaa. Yleensähän olen liian lyhytjänteinen lukemaan noin paksuja kirjoja (odotan vain, että koska tämä loppuu!!), mutta Satun kirjasta nautin niin, että on vain ilo, ettei se lopu heti kesken!
Kirjailija jakamassa omistuskirjoituksia kirjoihin
Tyhmyyksissäni tulin menneeksi aivan taakse istumaan, ja vieressä oli vielä lapsille oma pöytä. Näistä molemmista syistä johtuen en kuullut aivan kaikkea mitä puhuttiin. Mutta paljon mielenkiintoista sain kuulla kirjan taustasta ja kirjoitusprosessista.

Tämän romaanin idea on ollut Satulla mielessä jo 28 vuotta sitten. Hän on nuorena ollut vaihto-oppilaana Meksikossa, mutta on luonnollisesti joutunut tekemään myös paljon taustatutkimusta kirjaa varten. Satu on myös jo pitkään haaveillut omasta adoptiolapsesta, mutta hänen miehensä ei aluksi halunnut adoptoida. Nyt heillä kuitenkin on se kaivattu suloinen adoptiolapsi.
Julkkarit pidettiin täällä: Uppalan Kartanon Wanhassa Werstaassa Seinäjoella.
Itselleni julkkarit olivat aivan uusi kokemus, joten en tiedä, miten monenlaisia julkkareita voi olla vai onko niissä paljon samaa. Satun julkkareissa oli alkumaljoina pahvimukit, joissa oli otteita Satun kirjasta. Tekstien perusteella arvottiin muutama palkinto; omalle kohdalleni ei osunut. Mukin olisi saanut ottaa kotiin muistoksi, mutta totesin, että ainakin meillä on kotona aivan liikaa ylimääräistä tavaraa muutenkin. Niinpä omasta mukistani jäi vain pari kuvaa muistoksi, ja tässäkin kuvassa teksti taitaa näkyä vähän epätarkkana.

Kaiken kaikkiaan tilaisuus oli ihana ja lämminhenkinen. Ennen olisin kai lähinnä tukehtunut kateuteen siitä, että joku muu julkaisee kirjan, mutta nyt olin ja olen todella iloinen Satun puolesta. Päällimmäisenä julkkareista kotiin tullessani oli valtava into alkaa lukea hänen kirjaansa, ja olenkin nauttinut joka sanasta, rivistä ja sivusta!

Kirjasta kerron lisää sitten kun olen lukenut sen, mutta hitaana lukijana ja paksun kirjan ollessa kysymyksessä siinä voi kestää vähän aikaa...

Kiitos Satu - ja onnittelut vielä kerran!

sunnuntai 8. lokakuuta 2017

Kiitollisuushaaste

Lumiomena heitti bloginsa kiitollisuuspostauksessa tämän haasteen minulle. Niin, olen ollut pitkään hiljaa tässä blogissa (muualla kyllä aktiivinen), mutta ehkä nyt tulee joskus jotain tännekin. Toivossa on hyvä elää ainakin!
Tämän kesän ja syksyn suuri ilonaihe on ollut se, että olen saanut ja saan olla töissä aivan ihanassa divarissa. Siellä on lisäksi kirpputori, joten näin yhdistyy kaksi suurta rakkauttani: kirjat ja kirpputorit. Tällä tietoa olen siellä jouluun asti; sen jälkeen mietitään, miten jatko olisi parasta järjestää - tai onnistuuko se?


Melkein kaikki tuntuivat vain valittavan menneestä kesästä, mutta minusta se oli oikein hieno ja ihana kesä. Yllä on muutama mökillä otettu kuva. Mökkeilyn lisäksi muutakin matkailua ehdimme harrastaa noin sadan kilometrin säteellä. Koska olin töissä, ei sen kauemmas ehditty.

Minun kohdalleni ei tosiaan osunut niin paljon sadetta kuin kaikkien muiden ilmeisesti (?!). Muistan nimittäin kyllä kesiä, jolloin oikeasti satoi aamusta iltaan ja päivästä päivään. Sellainen on minustakin masentavaa, mutta eivät pienet kuurot auringonpaisteen välissä tahtia haittaa. Toiseksi en kestä kovin kuumaa, joten minua ei haittaa, vaikka ei olisikaan 30 asteen helteitä - eivätkä sellaiset oikein Suomen ilmastoon kuulukaan. Eivätköhän ne ole enemmänkin poikkeustapauksia. Mutta makunsa kullakin tietysti. Ymmärrän, että hellefaneille tämä kesä oli pettymys. Ehkäpä he saavat hyvitystä ensi kesänä - ja minä valitan silloin?!


Alkusyksystä monta viikkoa meni sairastellessa; siksi nyt olen kiitollinen terveydestä. Nautin myös tästä syksyn kauneudesta, vaikka lähestyvä marraskuu jo pelottaakin - mutta ei pidä ajatella sitä! Pimeys on minulle pahinta, mutta talven edetessä siihenkin kyllä tottuu. Upeaa ruskaa olen nyt saanut ihailla varsinkin ajomatkoilla töihin ja sieltä kotiin, joihin menee yhteensä kaksi tuntia päivässä. Joskus kun on aikaa, pysähtelen pysäkeille valokuvaamaan. Mutta usein harmittaa, kun kaikkein upeimpia näkemiään juttuja ei pysty kuvaamaan. Joko ei ole pysäkkiä siinä kohdassa tai sitten ne kuvauskohteet huomaa liian myöhään. Joka tapauksessa itse ajaminenkin on useimmiten mukavaa; siinä on aikaa ladata akkua ennen ja jälkeen työpäivän.

Syksyllä ja talvella lukutoukka rakastaa tietenkin villasukat jalassa kirjan kanssa sohvan nurkkaan käpertymistä. Minä rakastan myös suklaata, mutta kokonaista levyä en osta usein, koska se tulee syötyä aivan liian nopeasti. Tunnetusti se myös lihottaa... Mutta niin ihanaa se on!! Tässä lempilevyni Fazerin kokonainen hasselpähkinäsuklaa.

Tuo kuvan kirja on vasta ilmestynyt vuosien takaisen ystäväni ihana 500-sivuinen järkäle! En ole vielä ehtinyt lukea sitä, selata vasta. Hän kirjoittaa kauniisti ja runollisesti. Tuskin maltan odottaa, että pääsen sitä lukemaan. Tänään olen menossa kyseisen kirjan julkkareihin. Ensimmäiset julkkarit olivat jo viikko sitten Helsingissä, mutta tänään myös me periferian asukkaat pääsemme Seinäjoelle juhlimaan. Aika jännää: en nimittäin ole koskaan ollut kirjan julkkareissa! Vain taidenäyttelyn avajaisissa joskus kauan sitten nuorena kulttuuriopiskelijana. Kerron myöhemmin kirjasta ja ehkä julkkareistakin?

Kissarakkaana ihmisenä olen myös kiitollinen naapurin kissasta, kun omaa ei ole muutamastakin eri syystä. Tämä hurmaava kissa usein kuljeskelee meidänkin pihassamme ja saan siitä kivoja kuvia. Tässä kerran menin puutarhaan ottamaan syksykuvia, ja äkkiä minulle tuli tunne, että joku tuijottaa. No, kissahan se sieltä pensaasta tuijotti!

Kaiken kaikkiaan elämässä on paljon pieniä iloja - ja isojakin. Niin, tästä nyt jäi mainitsematta rakas aviomieheni sekä muut omaiset ja ystävät. Myös te blogitutut - ja niin, kuinka saatoin unohtaa itse blogin?!? Tai blogit... No, tulkoot nekin mainituksi tässä lopussa (vihdoin).

Jos joku haluaa, tästä saa ottaa kiitollisuushaasteen vastaan. Iloa ja väriä syksyynne!

torstai 8. kesäkuuta 2017

Antonio Tabucchi: Kertoo Pereira

Olipa todellakin "kokoaan suurempi" romaani tämä Tabucchin Kertoo Pereira! Aivan kuten eräs henkilö kirjasta totesikin. Miten taitavasti Tabucchi osasikaan kuvata Salazarin diktatuurin alla elävää Portugalia vuonna 1938, toisen maailmansodan kynnyksellä, kun Espanjan sisällissota riehui ja juutalaisia jo vainottiin. Eikä hyvin mennyt Portugalissakaan, jossa ei ollut sanan- eikä mielipiteenvapautta, ja poliisi tappoi ihmisiä mielivaltaisesti.

Pereira on Lissabonilainen-lehden kulttuuritoimittaja, joka pyrkii olemaan hyvin varovainen ja poliittisesti korrekti. Hän kirjoittelee kulttuurisivulle hyväksyttävien kirjailijoiden muistokirjoituksia ja vaarattomia ranskalaisen kirjallisuuden käännöksiä. Yksityiselämässään hän on leski ja lapseton eikä hänellä oikein ole ystäviä. Hän juttelee vaimovainajansa valokuvalle, jonka ottaa myös matkoille mukaan. Kuolemaa hän miettii paljon, samoin sielua ja lihan ylösnousemusta, johon hän tosin ei usko - vaikka pyrkiikin olemaan kunnon katolinen ja käy välillä ripittäytymässä.

Kuitenkin, vaikka kirjassa heti aluksi mennään aiheeseen - on kuolemaa ja diktatuuria - Tabucchilla on lahja kirjoittaa jotenkin "kevyesti", niin että kirjan lukeminen ei tunnu yhtään raskaalta eikä ahdistavalta. On elämä nimittäin muutakin kuin kuolemaa, onhan kesä ja ollaan kauniissa Lissabonissa, "joka säkenöi valtamerituulen sinessä, kertoo Pereira".

Elämä on myös esimerkiksi musiikkia ja kahviloissa istuskelua, varsinkin Café Orquideassa, jossa Pereira ottaa aina yrttimunakkaan ja sitruunajuoman. (Aivan alkoi tehdä mieli sitruunajuomaa, kun siitä koko ajan puhuttiin!) Välillä Pereira käväisee kylpylässä tai terveysklinikan hoidoissa.

Mutta asiaan! Kirjan varsinainen tarina on se, että Pereira palkkaa epähuomiossa kulttuurisivun avustajaksi nuoren Monteiro Rossin. Kyseisestä miehestä ei lopulta ole hyötyä, koska hän ei osaa kirjoittaa neutraaleja tekstejä, vaan hänen artikkelinsa ovat aina liian poliittisia ja siksi painokelvottomia. Pereira kuitenkin maksaa miehelle omasta pussistaan, kun tämä tuntuu olevan niin avun tarpeessa. Itse kirjoituksiahan ei julkaistaisi muutenkaan vielä, koska ne ovat etukäteen tehtyjä muistokirjoituksia kirjailijoista, jotka elävät vielä!!

Tämä onkin kirjan yksi absurdi piirre. Kertooko se siitä, että juuri muutakaan ei voinut kirjoittaa, koska piti olla niin varovainen? Tai että koska elämä diktatuurin alla on niin absurdia muutenkin, niin myös toimittajan elämä ja työ on silloin sitä. Toinen erikoisuus on se, ettei Pereira osaa olla auttamatta, vaan maksaa omista rahoistaan palkkaa Rossille, vaikka ei hyväksy tämän poliittista toimintaa.

Lopulta Pereira joutuu miettimään syntyjä syviä. Yrittääkö jatkaa omalla varovaisella linjallaan vai heittäytyäkö rohkeaksi? Tässä hän joutuu ratkaisun paikalle viimeistään silloin, kun käy ilmi, että poliisi ajaa Rossia takaa tämän poliittisen toiminnan takia.

Kirja kuvaa hienosti Portugalia Salazarin aikana ja Pereiran sisäistä kehitystä. Siinä on paljon muutakin hyvin portugalilaista, kuten kaipaus (joka muistaakseni on portugaliksi saudade), melankolia - ja jopa turskan syöminen... Lissabonissa käyneelle (kuten itselleni) kirja tarjoaa mukavaa kiertelyä kaupungissa. Muistan ainakin Avenida da Liberdaden ja Rossio-aukion.

Pereira kaipaa itsekin, mutta mitä, sitä hän ei halua kertoa. Samoin mainitaan muutamassa muussakin kohdassa jostain asiasta. Pereira on vähän umpimielinen ja salamyhkäinen eikä kerro kaikkea.

Kirjassa vilisee paljon varsinkin ranskalaisten kirjailijoiden ja kirjojen nimiä. Pereira pitää ranskalaisen kirjallisuuden kepeydestä eikä innostu, kun häntä käsketään kirjoittaa lehteen jotain isänmaallista jostain synkästä portugalilaisesta kirjailijasta (mainittiin tämäkin kirjailija myös nimeltä, mutta sitä en nyt muista)! Kirjallisuuden tuntijallekin ihan mielenkiintoista siis.

Itse tarina huipentuu lopussa minusta todella hienosti. Erittäin taitavasti kirjoitettu ja lukemisen arvoinen kirja! Aiemmin olin lukenut Tabucchilta vain yhden kirjan, mutta siitäkin muistan pitäneeni - ja sekin kertoi Lissabonista.

Kirjan keveydestä ja kauneudesta kertoo jotain seuraava lainaus (samoin kaipauksesta ja Pereiran sulkeutuneisuudesta):

Nuori mies alkoi laulaa italialaista laulua, "O Sole mio", jonka sanoja Pereira ei ymmärtänyt, mutta laulu oli täynnä voimaa ja elämää, kaunis ja kirkas, hän ymmärsi vain sanat "o sole mio" eikä muuta, ja kun nuorukainen lauloi, mereltä nousi tuulenviri ja ilta oli vilpoinen, kaikki tuntui hänestä kauniilta, hänen mennyt elämänsä, josta hän ei halua puhua, Lissabon, taivaan kaari joka näkyi värillisten lamppujen yllä, ja hän tunsi suurta kaipausta, mutta Pereira ei halua kertoa mitä ikävöi

Kustannusosakeyhtiö Tammi 1996, 176 sivua
Keltainen kirjasto
Suomentanut Liisa Ryömä

tiistai 6. kesäkuuta 2017

Antoine Laurain: Punaisen muistikirjan nainen

Mitä esineet kertovat omistajastaan? Löytyykö sielunkumppani salapoliisintyöllä? Kirjakauppias Laurent Letellier löytää kauniin käsilaukun hylättynä roskasäiliön kannelta. Henkilöllisyyspaperit ovat tiessään, mutta laukun muu sisältö - mm. punainen muistikirja, Modianon romaani, hajuvesipullo, hieroglyfiavaimenperä, muutama valokuva, kolme pikkukiveä ja nopat - piirtää kuvaa naisesta, joka vaikuttaa Laurentista kiehtovalta, rakastettavalta, jopa tutulta. Esineet johtolankoinaan Laurent ryhtyy jäljittämään laukun omistajaa. Vähitellen salapoliisileikki muuttuu romanttiseksi aarrejahdiksi, joka mullistaa niin etsijän kuin etsityn elämän.

Näin houkuttelevasti kerrotaan tästä ranskalaisesta romaanista takakannessa. Ja siksipä tämä kirja meneekin minulla Helmet-lukuhaasteen kohtaan Valitsit kirjan takakannen tekstin perusteella.

Kirja olikin juuri sellainen kuin odotin. Jotenkin niin ihanan ranskalainen, kepeä, haikea, runollinen ja romanttinen. Hurmaava, viehättävä ja kiehtova - adjektiiveja vielä lisätäkseni!

Kirjojen ystävän mieltähän kiehtoo jo sekin, että päähenkilö on kirjakauppias. Siellä täällä vastaan tulee myös kirjailijoita, tutkitaan toisen kirjahyllyä, mietitään jonkun kirjan herättämiä syvällisiä ajatuksia. Tavataan ohimennen myös kirjailija Patrick Modiano, jonka romaani salaperäisen naisen laukussa oli omistuskirjoituksella varustettuna. Modianonkin kautta Laurent yrittää saada vastausta kysymykseen, miten hän voisi löytää tämän naisen, josta tietää vain etunimen: Laure.

Antoine Laurain on onnistunut kehittelemään tosi kiehtovan juonen tarinaansa. On melkein kuin lukisi aikuisten satua. Seassa pilkahtelee myös lämmintä huumoria. Loppua kohti jännitys vain tiivistyy kuin kunnon salapoliisitarinassa ainakin. Loppu huipentaa kaiken ja lämmittää romanttisen lukijan sydäntä. Jää hyvä mieli.

Tosiaan, täydellinen hyvän mielen kirja! Sen kansilehdellä onkin ranskalaisten lehtien arvioita, joista yhden mukaan tämä on ahdistusta torjuva kirja ja toisen mukaan onnellistavaa luettavaa. Totta!

Voin suositella lämpimästi kevyttä kesälukemista ja mielenpiristystä kaipaavalle.

WSOY 2015, 190 sivua
Suomentanut Lotta Toivanen

Helmet-lukuhaaste 2017:
14. Valitsit kirjan takakannen tekstin perusteella.

sunnuntai 4. kesäkuuta 2017

Viveca Sten: Juhannusmurha

En ainakaan muista lukeneeni Viveca Stenin dekkareita ennen, Mutta nyt jäin kerrasta koukkuun! Tämä dekkari oli juuri sitä, mitä joskus tarvitsee, kun pitää saada piristystä ja irrotusta omista arjen ongelmista.

Kuten pokkarin kannessa sanotaankin Ullan luetut kirjat -blogia lainaten, Juhannusmurha on täydellinen kesäkirja. Kysymyksessähän muuten on sama kirjabloggaaja Ulla, joka nukkui pois vasta vähän aikaa sitten... Olkoon siis hänen muistolleen tämän kirjan kansi. Ja laitanpa saman tien tähän linkin Ullan postaukseen Juhannusmurhasta, se löytyy täältä. Hän olikin näköjään lukenut tämän kirjan asiaankuuluvasti juuri juhannuksen aikaan.

No, ei juhannus ollut kaukana nytkään.

Viveca Sten viettää Ullan blogin kertoman mukaan itse kesänsä tuolla Sandhamnin saarella, jonne hän on sijoittanut dekkarisarjansa tapahtumat. Miten aina jossain pienellä ruotsalaisella saarella sattuukin paljon murhia! ;) Mutta ei se mitään, ovathan ne jännittävää luettavaa.

Tässä kirjassa Nora Linde viettää juhannusta uuden miesystävänsä Jonaksen ja kummankin lasten kanssa Sandhamnin saarella. Noralla on kaksi poikaa ja Jonaksella 14-vuotias tytär Wilma. Juhannus vaikuttaa täydelliseltä idylliltä, kunnes Wilma ei tulekaan takaisin yölliseltä juhlintareissultaan, jolla on ollut toisten nuorten kanssa. Etsinnät eivät tunnu tuottavan tulosta, ja Nora ja Jonas ovat huolesta sekaisin.

Kaiken keskellä he joutuvat vielä majoittamaan kaksi kovia kokenutta teinityttöä, jotka ovat myös olleet juhlimassa ja ovat hukanneet kaverinsa. Lopulta käy ilmi, että näiden tyttöjen kaveripiirissä on myös tapahtunut dramaattisia yön aikana.

Näin aiemmistakin Sandhamn-dekkareista tuttu poliisi, Noran lapsuudenystävä Thomas Andreasson, joutuu keskeyttämään oman perhejuhannuksensa ja tulemaan Sandhamniin tutkimaan murhaa.

Käy ilmi, että nuorten elämä ei olekaan ollut niin viatonta kuin heidän vanhempansa ovat luulleet. Kuten ei myöskään heidän juhannuksen viettonsa. Kun poliisi kyselee nuorilta yön tapahtumista, selviääkin vähitellen yhtä ja toista, kun jokainen vuorollaan kertoo oman tarinansa. Epäiltyjäkin löytyy ja jännittäviä juonenkäänteitä riittää aivan loppuun asti. Sten pitää taitavasti jännitystä yllä. Ja kaiken lisäksi - mikä parasta - hän onnistui sittenkin yllättämään minut, vaikka luulin jo olevani ovelakin salapoliisi tarinan edetessä!

Kyllä dekkarit vain joskus ovat niin parasta! Itse olen hiukan kausiluontoinen dekkarien lukija: joskus en lue niitä pitkään aikaan ja sitten taas saatan lukea monta kerralla. On aikoja, jolloin "murha päivässä pitää lääkärin loitolla"! Nimittäin jostain syystä ajoittain tällainen jännitys on kaikkein paras piristys. Dekkarit ja trillerit vievät ajatukset kaikkein tehokkaimmin pois omista asioista. Ne myös rentouttavat stressaantunutta ja piristävät alakuloista.

Juuri nyt minulla on taas hyvä dekkarivaihe päällä, joten taidan hankkia lisää Stenin ja muidenkin kirjailijoiden dekkareita ensi tilassa!

WSOY 2016
Bon-pokkari 2017, 436 sivua
Suomentanut Sirkka-Liisa Sjöblom

torstai 1. kesäkuuta 2017

Jaana Lehtiö: Joka viisautta rakastaa

En ollut aikaisemmin lukenut Jaana Lehtiön dekkareita. Tutustuminen täytyy tietysti aloittaa esikoisesta, ja sehän oli tämä  Joka viisautta rakastaa vuodelta 2013. Pääsin tutustumaan komisario Juha Muhoseen ja moniin muihin värikkäisiin henkilöhahmoihin. Täytyy todeta heti alkuun, että Muhonen ja koko kirja oli hyvin myönteinen uusi tuttavuus ja löytö.

Kirjan tapahtumat lähtevät liikkeelle siitä, kun Keskuspuiston roskiksesta löytyy karvattoman miehen alaston ruumis. Sitten alkaa tapahtua pitkin kaupunkia, ja ruumiita löytyy milloin mistäkin. Osa vaikuttaa itsemurhilta, mutta ovatko ne sitä? Ja onko näillä kaikilla kuolemantapauksilla jotain yhteyttä toisiinsa? Liittyvätkö ne noituuteen, seksiin vai mihin?

Tapahtumia kuvataan Muhosen lisäksi myös eläkkeellä olevan Hilkka Alivirran näkökulmasta. Hän kiinnostuu ystävänsä Maijan naapuritalon elämästä, siellä kun asuu hänen kouluaikainen tuttunsa, Auli Berg. Hilkalla Auliin liittyy ikäviä muistoja kouluajalta. Nyt Aulin talossa näyttää käyvän salaperäisiä miesvieraita yksi kerrallaan. Keitä he ovat ja mitä tekevät talossa?

Lopulta Hilkalle käy niin, että hän huomaa itse sekaantuneensa rikoksiin, mutta syyllisenä vai uhrina, sitä hän ei tiedä itsekään, kuten takakannessa osuvasti kerrotaan.

Mitä komisario Muhoseen tulee, hän on symppis persoona, joka rakastaa pullaa ja onkin onnistunut lihomaan herkuttelunsa ansiosta. Hän on sinkku, mutta törmää kaupungilla nuoruudenrakkauteensa ja toivoo voivansa lämmittää suhteen uudelleen. Kirjassa seurataan myös tämän suhteen etenemistä. Siinäkin on omat ylä- ja alamäkensä.

Rikosrintamalla on siis vilkasta ja uusia käänteitä tulee moneen kertaan. Lehtiö kuljettaa tarinaa sujuvasti eteenpäin ja pitää lukijan mielenkiintoa yllä. Hänellä on dekkarin kirjoittaminen selvästi hanskassa.

Kirjassa on myös sopiva ripaus huumoria, ja varsinkin eläkeläisrouvat Hilkka ja Maija ovat omalla tavallaan hassuja höppänöitä. Muutama omaperäinen persoona piristää kirjaa kummasti.

Se tosin oli itselleni pettymys, että osasin epäillä oikeaa syyllistä jo kauan ennen kirjan loppua. Toki muitakin ehdokkaita oli mietinnässä. Mutta vaikka syyllinen ei lopulta ollut yllätys, tarjosi kirja silti myös omat yllätyksensä. Kaikki ei ollutkaan sitä miltä näytti.

Pidin kirjasta, joten tutustun mielelläni muihinkin Lehtiön dekkareihin jossain vaiheessa.

Ai niin, sen vielä unohdin sanoa, että en usein valvoskele yöllä kovin myöhään, mutta nyt valvoin kahteen asti vain koska oli pakko lukea tämä kirja loppuun!! :)

Myllylahti Oy 2013, 315 sivua